KYMMENES LUKU.
Hedelmät.
Kukaan kuolevainen ei voi kertoa sitä viheliäisyyttä, surkeutta ja jumalattomuutta, minkä tuo Kanniaisen Laurin liian hellitelty ja varomaton lasten kasvatus ja heidän rikoksiensa hyväksyminen paikkakuntaan toi. Hänen poikansa, Vanhavirka, oli nyt jo saanut selkäänsä ja parast'aikaa oli hän Viaporissa kärsimässä kymmenvuotista rangaistustansa. Hänen poikansa poika oli saanut seisoa häpeällisimmän rangaistuksen ja saanut selkäänsä korkeimman määrän raippoja. Hänen tyttärensä olivat huonosti kasvatettuina joutuneet äideiksi, jonkatähden he kehnosti toimittivat kalleimman elämänsä velvollisuuden, lastensa kasvatuksen, niinkuin olemme jo edellä nähneet. He hoitivat huonosti niitä pikkuisia taimia, jotka Jumala oli heille uskonut, sillä he istuttivat pienoisiin sen myrkyllisen siemenen, jonka he itse jo pieninä ollessaan olivat isältään entisessä kodissaan omiin sydämiinsä imeneet: liian höllän kasvatuksen vaan, liian suuren vapauden vaan. Tuota perus-aatetta seurasivat he sitten lastensa isommiksikin tultua, aina siihen asti, kun he näkivät, minkälaisia hedelmiä tuommoinen kasvatus matkaan saattaa, että se, nimittäin, tuottaa aineellista vahinkoa, ruumiillista kipeää ja kunnian siaan häpeää, mutta sielusta ei tullut kysymystäkään; tuon kaiken havaittuansa, olisivat he suoneet asiain toisinkin olevan, mutta se tunto tuli heille liian myöhään. Kerran pahaa siementä saatuansa, tulivat Vanhavirka sisarinensa paljoa huonommiksi lasten kasvattajiksi kuin heidän isänsä, Lauri, olikaan ja ihmispetojen isäksi ja äideiksi tulivat he.
Edellä on jo mainittu, kuinka noilla nepaimilla oli oppilaisia ja tosi on, ett'ei niitä ollut vähä, ja noiden opettajien oppi levisi kuin ruttotauti paikkakunnan nuorisohon; eipä ihmekään, sillä paha on niin kärkäs istumaan kiinni ihmissydämeen. Kanniaisella nyt vasta elämä "rennoksi" muuttui, vaikk'ei se hääviä ollut Vanhanvirankaan aikana. Siellä tanssittiin harva päivä, juotiin ja tapeltiin, pauhattiin ja meuhuttiin. Noihin oli hyvä tilaisuus tulla kokoon sekä opettajain että oppilasten, tuumittelemaan tulevista varastuksista ja muista tuhotöistä. Silloin kun ei noita iloja eli riemuja ollut Kanniaisella, olivat ne tädin poikien luona ja sopihan sinne tulla lystiä pitämään ja neuvottelemaan yhtä luottavasti kuin Kanniaisellekin, sillä olivathan niiden talojen vallitsevat henkilöt kyllin oppineita ja koeteltuja ihmisiä.
Seuraukset tuosta kaikesta alkoi pian tulla laajemmalta näkösälle. Tavallista useammin kuului nyt ympäristöllä varkauksia, tappeluksia, pahoja haavoja ja murhia. Matkustajat eivät olleet enään turvassa kulkiessaan tuon kammottavan pitäjän läpi. Usein tulivat he taipaleilla ryöstetyiksi ja raastetuiksi puti puhtaiksi ja jos he rohkenivat vastustaa tuota heidän mielestänsä niin luvatonta anastamista, tulivat he tavallisesti piestyiksi liki henkeä. Ulkopitäjäläisillekin tuli tuosta semmoinen kammo, ett'eivät he uskaltaneet matkustaa paikkakunnan kautta, muutoin kuin isoissa partioissa, kovasti varustettuina kaikenlaatuisilla puolustus-aseilla, niinkuin seipäillä, kangilla, puukoilla, kirveillä j. n. e. Usein syntyi sittenkin oikein ryskä-tappelu matkustajain ja kylän asukkaiden välillä, ja siinäkös seipäät suhahtelivat, kanget kalahtelivat, puukot välähtelivät ja kirveet kimaltelivat. Siinä porua ja pauhua, huutoa ja meuhua, kirkunaa ja karjuntaa, oihkaa ja ähkää; siinä hypeltiin, sadatettiin, lyötiin, lykättiin, kaaduttiin ja noustiin, voitettiin ja tapattiin, ja tuosta ankarasta temmellyksestä syntynyt melu kuului usein useampain virstojen päähän. Tappelun lakattua oli tappelukentällä kummallinen näkö. Hevoset juoksentelivat valjaitta, pelästyneinä sinne tänne tappelukentällä, sillä aisat, luokat y. m., olivat lopen tarvittu tappelu-aseiksi ja muutoinkin vastustus-puolue koetti saada vihollisien hevosia pois valjaista, siten estääksensä heitä pakoon pääsemästä, jos — niinkuin toivottiin — sotaonni kääntyisi heille epä-edulliseksi. Rikkeimiä ajokaluja: rekiä, häkkejä, katkotuita köysiä, aisoja, luokkia, länkiä, päitsiä, mäkivöitä ja särjetyitä sekä sinne tänne viskotuita kuormia oli sikin sokin ympäri tappelukenttää, sillä ei tuota sota-onnelle niin edullista hevosten riisumistyötä tehty juuri niin laupealla kädellä. Siellä täällä kömpi mies suurella vaivalla ylös, sillä he olivat saaneet pahoja ruhjevammoja tuossa mieli-työssään. Mikä oli saanut päähänsä pahoja, isoja haavoja, jotka yhdessä kovan veren-juoksun kanssa vaikuttivat sen, että tuo pää tuntui niin hirveän raskaalta, ett'ei sitä voinut nostaa maasta ylös. Miltä oli mennyt käsivarsi, miltä sääri, miltä olkavitsa tai joku kylkiluu poikki ja nuot vammat pahuukset tekivät semmoista kiusaa ja vaivaa, ett'eivät kyenneet omin avuinsa ylös nousemaan, vaan toisien vielä pystyssä olevien täytyi heitä nostaa ja rekeen vääntää, ja tuo heille tehty apu tuotti lisää kipua ja tuskaa. Useasti noissa taisteluissa pääsivät matkustajat voitolle, sillä he olivat enimmästi lukuisammat, mutta kävipä joskus niinkin, että he joutuivat tappiolle ja silloin ei heillä ollut syytä kehua kauppaansa. Hirviöt eivät silloin säästäneet mitään, vaan he haaskasivat ja raiskasivat kaikki mitä haaskattavissa oli. Semmoisissa tapauksissa eivät matkustajat saaneet useinkaan omaisuudestansa mitään takaisin; hyväpä oli että saivat puolikuolleeksi pyntätyn henkensä pitää, mutta tapahtuipa joskus niinkin, että joku matkustaja menetti senkin.
Tietysti olivat nuot nepaimet aina paraina miehinä, jopa oikeen johtajinakin tappeluissa ja muissa ilkitöissä. Ei ollut niitä häitä, jossa eivät he olisi nurkkareina olleet, häiriötä ja pahennusta aikaan saattamassa; jos missä he olivat, ei silloin ollut ihmisillä mitään hyvää odotettavana. Tanssi-ja kuuliais-paikoissa oli heillä aina tappelu välttämättömänä tehtävänä, ja sitävarten olivat he varustettuna kirveillä ja monenkaltaisilla aseilla. Loppusointu tavallisesti tuommoisissa tilaisuuksissa oli se, että tanssi- tai kuuliais-talojen ovet, akkunat, muurit, jopa huonekalutkin olivat lopen tuhansina pirstaleina. Hääpaikoissa he tavallisesti taas repivät tai muutoin häväsivät morsiamen kruunun, sotkivat ja kaatelivat ruo'at, tekivät vahinkoa ihmisien hevosille ja ajokaluille. Täytyipä paikkakunnassa vihdoin kokonaan hävittää nuot kansallis-kemut aivan noitten riivattujen junkkarien tähden.
Itsestänsä on arvattava, ett'ei tuommoisen elämän vallitessa työn teosta tullut mitään, joka kumminkin on välttämätön elämän ehto maata viljelevälle kansalle. Siitä aivan helposti johtui, että maat rupesivat antamaan huonompia satoja, ja sen likeisempänä seuraajana olivat: köyhyys ja puutokset. Ja ne, joiden maanviljelyksen noin oli käynyt, olivat niin monet, että tuo takaperäisyys koski koko paikkakuntaan. Tuon taloudellisen vajavuuden täyttämiseksi täytyi heidän keksiä uusia keinoja ja sen he olivatkin jo löytäneet, nimittäin — varkauden. Tuota uutta ja heidän mielestään oivallista elinkeinoaan kokivat he edistää kaikilla keinoilla. Parvittain miehiä kulki kyläläisiä markkinoista markkinoille ja heidän jälkensä kuului, missä ikänä he vaan liikkuivatkin.
Markkinapaikoissa oli tuo seura kaikissa asioissaan yksimielinen. Kaikilla keinoin kokivat he pettää ihmisiä. He varastivat, ostivat ja möivät, ja missä ei pettäminen ja salaa ottaminen menestynyt, käytettiin siinä ryöväämistä, kun tilaisuus sen vaan salli. Kaupassa he kokivat pettää sillä tavoin, että toiset olivat ostamassa jotakin ja tarjoilemassa pilkkahintaa kalulle. Siihen tulivat toiset veijarit syrjästä outoinakin miehinä, ja rupesivat kyselemään mitä kalulla on hintana ja mitä siitä tarjotaan. Asiasta kahden puolen selvän saatuaan, rupesivat he kohtikurkkua nauraa hohottamaan, kuinka muka tuo ostaja on tuhma, kun tarjoaa kaksinkertaista hintaa tuommoisesta mitättömästä kalusta, jota he muka eivät viitsisi tieltä korjata. Moni yksinkertainen ihminen takertui noiden konnien koukkuun ja sai jälestä päin katua tuhmuuttansa; kävipä usein niinkin, että tuonlainen kalunsa myöjä näki aivan oudon miehen jonkun tunnin päästä myövän hänen vasta myötyä kaluansa kaksin- ja usein monin-kertaisiin hintoihin; sydäntä silloin kyllä karvasteli, mutta mitäpä se enään auttoi.
"No miks'ei noita kaikkia konnia annettu lain rautaisen kouran puristeltaviksi ja kuritettaviksi?" kysyy kai lukija. Kyllä olisi ollut niin tehtävä, vaan sepä ei käynytkään laatuun niin helposti kuin outo luulisi.
Pahuus oli jo paikkakunnassa levinnyt niin yleiseksi, ettei julkisempiakaan asioita saatu toteen, todistajien puutteessa, vaikka katsojia oli rikosten tapahtuessa väliin useampiakin, he vaan valansa päälle puhua helistivät, ett'eivät ole mitään nähneet eivätkä kuulleet. Silloin jo, kun Kanniaisen Jussi kärsi edellä kerrotun rangaistuksensa hevosten varkaudesta, oli tuon "komppaljuunin" oppi niin levinnyt ja juurtunut kansaan, ett'eivät kruunun kahleetkaan riittäneet kaikille pahantekiöille ja sen takia joutuikin Vanhavirka poikansa kanssa silloin yritykseen yksissä kahleissa olemaan.