Nyt juuri tulimme kylän halki juoksevan joen yli viepään lauttauspaikkaan. Suureksi ihmeekseni havaitsin, että lauttamiehenä oli tuo entinen hyvä tuttumme, äsköinen seiväsmies! Hän katseli meitä tuimasti, eikä näyttänyt pitävän ylipääsystämme mitään lukua. Ahteella seisoi paalu, jonka otsaan oli lasin taakse, katoksen alle naulattu kuvernöörin vahvistama lauttaustaksa. Kävelin sen luo ja luin siitä kaikki matkustavien lauttaustaksat ja muut säännöt. Sen tehtyäni käännyin lauttaajan puoleen ja kysyin, jos pääsemme yli. Mies ei puhunut eikä vastannut mitään, mutta hän rupesi heti laittamaan lauttaansa reilaan ja me ajoimme hevosemme kärryineen lautalle, ja niin aloimme hinata toiselle puolen jokea. Koko ylimenon ajalla ei lauttamies päästänyt suustaan yhtäkään sanaa ja mykkänä kuin kivi otti hän toisella puolen jokea vastaan hänelle tulevat lauttausrahat! Nähtävästi hän oli pahalla tuulella siitä, kun tuo seiväs tuli häneltä tuolla takalolla äsken niin väärällä vuorolla riistetyksi, ett'ei se ennättänyt toimittaa hänelle uskottua ja haltiallensa niin mieluista ammattiansa! Hän olisi kenties mielellänsä minulle nyt jo kostanut tuon äsköisen uhkauksensa, mutta se ei käynyt laatuun, sillä ihmisiä liikkui kaikkialla. Ennen kaikkea olisi hän tietysti kieltänyt meitä yli viemästä, mutta tuo patsas pahuus tuossa, jolla oli laki otsassa ja joka oli melkein sama jos se olisi naulattu lauttamiehen omaan otsaan, sehän sen teki, ett'ei hän tohtinut estellä yli viemästä, jos kohtakaan ei tuo taksa voinut estää häntä ynseyttänsä osoittamasta; hän tunsi siis tuon otsaan naulatun säännön kautta hiukan lakiansa ja velvollisuuksiansa, — hyväpä sekin, mutta eipä olisi ollut mielestäni miksikään haitaksi jos hän olisi tuntenut molempia vähän enemmänkin.
Pitäjään pappila oli toisella puolen jokea, korkealla törmällä aivan jokirannalla. Tuuhea puisto ympäröitsi pappilan kahdelta taholta, jonkatähden pappila kauniine maalattuine huoneineen näytti tuon puiston läpi pilkistellessään hyvin kauniilta.
"Voi kuinka tuo pappila on kaunis, kun sen ympärillä on tuo puisto! Miks'ei kaikkien talojen ympärillä ole samanlaiset puistot?" huudahti poika.
"Siks'ei kuin muiden talojen omistajien näössä on jotakin vikaa."
"Luulisipa tuon nyt sokeankin näkevän, että tuonlaiset puistot ovat kauniita", intti poika.
"Niin sen outo luulisi, mutta niin se ei ole. Niinkauan kun ihmisellä ei ole oikeuden ja totuuden tuntoa, ei hänellä ole myös kauneuden tuntoakaan. Helposti saattaa tapahtua niin, että jonka toinen ihminen pitää kauniina, toinen pitää sen rumana ja inhottavana. Tuossa pappilassa on monta vuosisataa asunut koulunkäyneitä, sivistyneitä perheitä; heissä on kauneuden tunto kehittynyt ja varttunut polvi polvelta, silti tuo puisto tuossa. Toiset eivät sitä vastaan näe puistossa muuta kuin raakaa, inhottavaa metsää, joka on kaikin mokomin hävitettävä. Tunnenpa erään tapauksen, joka parhaiten voipi sinulle asian selittää. Eräs herrasmies osti kerran erään talon, rakensi siihen kartanon. Kartanon ympärille ja taloon menevän tien kahden puolen istutti hän kauniin puiston, joka oli koko kylän kaunistus. Aikoja kului ja puu-istutukset kasvoivat isoiksi, mutta nyt kylän epärehelliset asukkaat rupesivat kesäisenä aikana varastelemaan istutetuista koivuista kylpyvitsojen varpuja, ja kaikki puut olivat kylän poika-viikarein puukkojurain alaiset. He kiskoivat koivuista tuohia, rapasivat niistä mahlaa ja muita puita he tökkeivät puukkojurillaan ja kirvesnyrheillään, joiden vallattomuuksien tähden moni puu kuivasi. Jos heitä joku vähä vähäväkisempi meni häätämään tuosta epärehellisestä työstänsä, haukkua tirstuivat he vastaan ja kävivätpä päällekin, kun vaan tohteivat. Mutta kun heitä joku väkevämpi meni häätämään, kiitivät he kohta käpälämäkeen ja pian ei heitä näkynyt koko autiolla yhtäkään jalkaa. Jonkun ajan kuluttua muutti tuon talon omistaja toiseen pitäjääsen ja talo joutui puu-istutuksineen toisen omistajan haltuun ja ensimäiseksi työkseen hakkautti hän kumoon kaikki puu-istutukset! Ymmärrätkö nyt, minkätähden kaikilla taloilla ei ole puistoa?"
"Ymmärrän: heidän näössään on iso, kovin iso vika."
"Aivan niin. Mitä edellisessä kertomuksessa kauneuden tunto oli rakentanut, sen raaka sokeus hävitti. — Mutta sanopas minulle: mitenkähän olisit ajatellut, jos eilen olisit nähnyt tämän puiston?"
"Luultavasti olisin ajatellut: kumma kuin noin liki taloa annetaan metsän olla."
Tuo keskustelumme tapahtui hevosta aisoihin pannessamme lauttauspaikan rannalla ja muita kapineitamme järjestellessä.