»Tuommoisten miesten puheista ei tarvitse olla millänsäkään; sattuivatkin minun pariini! Pannaan me nyt vaan kymmenen kopeekkaa heitolta!» sanoi hän sitten höylisti, kääntyen minun puoleeni.
Minä en ollut mikään halukas suostumaan tuohon esitykseen, sillä joku vaistomainen tunne sanoi minulle, ettei kaikki ole oikein, mutta mikä ei ollut oikein, sitä en voinut itselleni selittää. Ajatukseni pyörivät sekaisin sikin sokin ja pääni humisi niin kummallisesti. Vihdoin rupesi väärä tavaranhimo saamaan minussa valtaa. »Olisihan tuossa nätti rahan tienesti, ja eihän tämä mitään pahaa ole, sillä eipä tämä ole mitään korttipeliäkään, kolmen kortin nakkuuta vaan — viatonta leikkiä», ajattelin viimein.
»Olkoon niinkuin tahdot», sanoin hänelle ja niin pantiin kymmenen kopeekkaa heitolta. Kortit nakattiin ja minä arvasin nytkin, mikä niistä oli ruuturouva.
»Jo nyt oli kumma! En kertaakaan minä onnistu niin nakkaamaan, ettei hän arvaa! Kummallinen mies — vielä kymmenen kopeekkaa!» sanoi hän, siirtäen voitetut rahat minulle.
Hän nakkasi kortit uudestaan ja minä arvasin.
Nyt ei enään kysytty kummaltakaan puolelta, pannaanko vielä kymmenen kopeekkaa uudestaan, vaan niin pian kun kortit olivat nakatut, minä arvannut ja kun voitetut rahat olivat siirretyt minulle, panimme kumpikin käskemättä rahat esille.
Vähällä puheella ja kiistelemisellä pitkitettiin sitten peliä. »Arvaatkohan aina?» sanoi hän vaan kortteja nakatessa, ja vastaukseksi tuohon sanoin minä: »Arvaanpa tietenkin.»
Tuolla tavalla pitkiteltiin peliä niin kauvan, että minulle karttui voitetuita rahoja seitsemänkymmentä kopeekkaa.
»Pannaasta rupla heitolle koetteeksi, arvaatko sitten», sanoi pelikumppanini innostuksissaan.
»Älä, hullu, pane, näethän, kuinka siinä käypi; heitä heti pois. Vaikka sinulla olisi paljon rahoja, eivät ne kuitenkaan kauvan kestä tuolla menolla», sanoi nyt toinen miehistä.