Pelikumppanini tuimistui nyt kovasti; hän tölmäsi tuota varoittajaansa niin kovasti rintaan, että toinen tollahti toiselle puolen porstuata. Sitten hän murti suuta, väänti päätä ja oikoi nyrkkejään uhaten että jos he kerran vielä yrittäisivät hänen tielleen, niin hän opettaisi. Sitten otti hän kukkaron lakkaristaan, löi sen lautaan niin lujasti, että se aukesi ja hopearuplia solahti siitä useita kymmeniä näkösälle.
»Ei tarvitse heiltä kysyä; pannaanko rupla heitolle?» sanoi hän minulle kiivaasti.
Minä olin kokonaan hurmaantunut noin helposta saaliista. »Olihan tuo aivan toista kuin rahan kokoon saaminen kovalla työllä. Tosin ei tuo tuntunut ihan oikealta, mutta parempiko se oli, jos hän menetti rahansa jollekulle toiselle, yhdenhän teki, jos minäkin niistä saan osani. Tämähän vasta onnellinen markkinoilla-käynti tulisi olemaan, kun vaatteella sain kymmenen ruplaa ja tuolta vielä kaappaisin lisäksi kukaties toiset kymmenen! Mutta mistä sanon ne saaneeni, kun tulen kotiin, siveän ja kristillisen vaimoni luo, jolle kumminkin olen velkapää kaikki ilmoittamaan? — — no, eihän siitä tarvitse huolta pitää, kyllä aika neuvoja tuo — olipa hyvä, kun sain vaatteella rahaa, että on mitä eteen panna», ajattelin minä.
Panimme siis ruplan heitolle ja kumpikin panimme rahat esille. Hän nakkasi kortit kuten ennenkin ja minä katsoa tirkistin niiden perään tarkemmasti kuin ennen. »Mutta mitenkä? Kahden kortin selässähän nyt olikin punainen pilkku! Mutta näinhän aivan selvään mihin ruuturouva putosi», ajattelin ja koetin arvata — mutta mitä nyt? — Eihän se ollutkaan ruuturouva — ristikolmonen vaan — sehän oli hairahdus.
»Ahah! Etpä arvannutkaan nyt», sanoi kumppanini hyvillään ja kaappasi esillä olevat rahat.
»Kyllä toisella kerralla arvaan», sanoin minä ja kaivoin kukkarostani ruplan toiselle heitolle.
»Niin, niin, kyllä toisella kerralla arvaat», sanoi kumppanini ilosta loistavin silmin, kaivaen hänkin rahaa.
Hän nakkasi taas kortit, mutta nyt ei ollut kuin yhden kortin selässä punainen pilkku. »Tuossahan se on ruuturouva, toinen pilkku äsköisessä heitossa lienee tullut jostain sattumuksesta», ajattelin; mutta voi onnettomuus! sekään ei ollut ruuturouva!
»Miten sinä nyt niin huonosti katsot, kun et arvannut tälläkään kerralla», sanoi kumppanini ja sieppasi rahat.
Minä rupesin inttämään, että hän teki pilkkuja korttien selkään, pettääksensä siten minua. Mutta hän vannoi ristirastiin, ettei hän ole tehnyt yhtään pilkkua, eikä ottanut niitä pois, mutta jos jotain semmoista on ollut, on se ollut joku satunnainen asia. Hän näytteli puolustukseksensa kätensä ja esitteli, että otettaisiin toiset kortit.