»Rahat eivät tule takaisin, siitä saat olla varma, sanoi vastustajani.
»Mutta minun täytyy ne saada, jos ei muutoin, niin väkivallalla», intin minä.
»Siitä ei tule mitään, meitä on kolme», vastattiin minulle.
He tekivät poislähtöä. Minä otin pelaria rinnuksista kiinni, enkä aikonut häntä laskea, ennenkuin hän maksaisi rahani takaisin. Tämäpä ei tyytynytkään siihen, vaan teki suorastaan julkisen tappelun; — se vielä puuttui. Ei kauvan temmelletty, ennenkuin minä huomasin, että hän oli heikompi minua. Minä kaasin hänet alleni lattialle, otin korvuksista kiinni ja, päätä lattiaan jylkyttäin, vaadin rahojani takaisin. Hän lupasikin hädän aikana, kun vaan päästän hänet ylös. Mutta kun hän pääsi ylös, törmäsivät he kaikki kolme minun kimppuuni. Nyt syntyi hirmuinen temmellys, sillä minun täytyi taistella yksin kolmea vastaan. Se ei ollut enään suorastaan taisteloa seitsemästä ruplasta, vaan se oli oikeata tappelua. Minä en huolinut mistään, en peljännyt mitään. Minulle oli yhtä jos minua lyötiin taikka jos minä muita löin. En tuntenut kipua enkä sääliä. Villipedon raivolla annoin vaan vastustajilleni oikeaan ja vasempaan ja yksi ja toinen heistä kaatua mäiskähti porstuan lautaseinää vasten kumoon. Kuitenkaan ei kummallakaan puolella käytetty mitään aseita.
Minä pysyttelin aina oven puolessa, sillä mitäpä olisin voinut, jos anastaja olisi päässyt kadulle taikka vaikkapa vaan pihalle.
Viimein täytyi heidän nöyrtyä, niin uskomattomalta kuin se kuuluukin, ja he lupasivat maksaa rahani takaisin. Mutta kun he pääsivät vapaiksi, yrittivät he pakenemaan ulos; yhtä hyvin sain rahamieheni ovessa kiinni. Toiset pääsivät vapaasti ulos ja alkoivat uhkailla mennä poliisia hakemaan. Mutta minä huolin vähät poliisista, tuomioistuimista, tuomioista ja rangaistuksista. »Tuokaa vaikka kymmenen poliisia, minä en heitä rahojani: teillä on yhtä huono asia kuin minullakin ja sielläpähän sitten taas yhdessä ollaan», sanoin noille poliisin hakijoille.
Nyt minä rupesin yksistään tuota pahinta petturia kitistämään. Kolmasti hän nytkin lupasi maksaa ja yhtä monta kertaa yritti hän pakoon, mutta yhtä huonolla menestyksellä.
Kappaleen ajan päästä palasivat nuot poliisin hakijat takaisin, kurkistelemaan miten asiat nyt ovat, ilman poliisitta tietysti. He eivät rohjenneet ryhtyä enään koko kiistaamme; sitä parempi oli minun nyt menetellä yhden kanssa. Vihdoin nöyrtyi hänkin niin, että vavisten lupasi maksaa rahani takaisin. Minä en uskonutkaan häntä enään irti, vaan pidin toisella kädelläni rinnasta kiinni, samalla kun toisella otin vastaan niitä rahoja, joita hän siihen luki.
Juuri kun hän oli viimeisiä rahoja lukemassa, tuli Palkolan Hanno — sillä hänkin oli markkinoilla — parin muun tutun miehen kanssa ovelle.
»Mitä he sinulle täällä tekevät, vääryyttäkö?» kysyi Hanno ja katsoi miehiä kiivaasti.