»He ovat tosin suuria konnia ja roistoja, jopa suoria ryöväreitäkin, mutta, koska he ovat antaneet rahani takaisin, niin annetaan heidän nyt mennä, sillä takaanpa että ovat saaneet, jos antaneetkin», sanoin Hannolle.
Sitten lähtivät veinarit verisin ja turvottunein naamoin heittimiinsä, ja minä lähdin kartanolle hevosta katsomaan. Juuri kun nuot velikullat pääsivät portista ulos, tulivat poliisimiehet saksineen ja piikkeineen pihalle.
»Missä ne miehet ovat, jotka täällä korttia lyövät ja tappelevat?» kysyivät he tuimasti.
»Menivät juuri portista ulos, tulivat kai teitä vastaan», ehätti Hanno sanomaan, mutta minuun se vaikutti niin pahasti, että olin pyörtyä; nyt jo pelkäsin poliisia, kun epätoivon vimma oli kadonnut.
Poliisimiehet eivät oikein tyytyneet tuohon Hannon selitykseen, sillä he nuuskivat joka ulkohuoneen ja niiden kujat ja alustat, jolla aikaa minä koetin toimellisen näköisenä hyöriä hevosen ympärillä, puuhaten sen selkään lointa. Vihdoin lähtivät he pois, kun eivät mitään löytäneet. — Poliisin oli toimittanut tulemaan talon piika, joka parhaan tappelumme aikana sattui ovelta katsomaan ja kauhistuneena juoksi tiehensä.
Vasta jälestäpäin huomasin, että minulle olikin jäänyt ne seitsemänkymmentä kopeekkaa, jotka he pettääksensä minua, vapaehtoisesti antoivat minun voittaa; niin kiireisessä tilissä eivät he huomanneet niitä vaatia, enkä minä antaa. Muutamat esittelivät, että ostaisin niillä puolen tuoppia rommia, mutta siihen en suostunut, sillä ne tuntuivat mielestäni veren hinnalta. Sentähden veimme ne Hannon kanssa eräälle vaivais-äijälle.
Päästyäni vapaaksi tuosta rettelöstä, käsitin vasta koko vaarani suuruuden. Korttipeliin joutuminen, vaimonsa ansaitsemain rahain menettäminen ja hänen sekä lapsemme saattaminen puutosta kärsimään, oli jo niin suuri kauhistus tunnolleni, ettei siihen olisi enään lisiä tarvittu. Kun siihen sitten vielä lisäksi tuli hirveä tappelu, poliisin, lain ja rangaistuksen alle vähällä joutuminen, oli omantuntoni tuskan mitta täysi. Koko seuraavana yönä en nukkunut silmäntäyttä, niin suuri oli sieluni tuska ja niin pian kuin voin, toimitin itseni pois tuosta petoksen Babelista.
Kotiin tultuani kerroin vaimolleni rehellisesti kaikki, mihin kiusaukseen olin joutunut, ja kyynelsilmin pyysin häneltä anteeksi rikostani. Hän kuunteli suurella osanottavaisuudella kertomustani ja syliksi tarttuen antoi anteeksi rikokselliselle miehellensä. Oi kuinka hyvää se teki rikkimurretulle sydämelleni. Hän ei edes nuhdellutkaan minua, sillä hänen avonainen sydämensä silmä huomasi aivan pian, että nyt ei tarvittu kiviä kuorman päälle. Vasta jonkun ajan päästä, kun mieleni oli rauhoittunut, keskustelimme enemmän siitä asiasta. Silloin hän siveästi huomautti, että minä luotin liiaksi arvostelukykyyni ja luulin sen tuntevani perinpohjin, vaikken tuntenut kuin vähäisen alkupäästä. — Oi kuinka monta kertaa elämässäni olen havainnut niiden sanojen totuuden!
Kun tyynnyimme mielenliikutuksestamme, rupesimme tarkastelemaan markkinatuonnoksia. Niin lyötiin sieltä tuomani kalanelikon pohjakin auki, tarkastellaksemme, kuinka lujassa siinä kalat olivat, kun se oli niin raskas ja minkälaisia ne olivat laadultansa. Mutta voi ihmettä! nelikossa olikin enemmäksi kuin puoleksi — suoloja! ja mitä siinä oli kaloja, olivat ne paljon suolan vuoksi tulleet kitkeriksi kuin tervastikut, joita ei suinkaan intikseen syönyt.
Niin kävi mailmantuntemiseni, ankaran varovaisuuteni ja markkinamatkani, niin.