Viidestoista luku.
ME MUUTAMME POIS.
En tiedä oliko se onni vai onnettomuus, kun elämämme kääntyi sille kannalle, että meidän piti muuttaa kauvas pois syntymäseuduiltamme. Paikka, johon muutimme, oli saman läänin pääkaupungin läheisyydessä, jonka likitienoilla olin jo ennen ollut kesärenkinä, vaan en kuitenkaan samassa pitäjäässä.
Voi kuinka vaikea oli erota kasvinkumppaneistaan ja muista rakkaista ystävistään. Me kävimme heidät hyvästi jättelemässä ja erosimme kyynelsilmin heistä. Tuntuivatpa itse maisematkin niin rakkailta.
Minä olin mielikuvituksissani luulotellut, että niin likellä isoa kaupunkia mahtoi olla hyvinkin sivistynyt kansa, mutta sinne tultuani havaitsin aivan pian, että olin erehtynyt suuresti. Tulin, näette, huomaamaan, että kaupungin läheisyys pikemmin turmelee kuin parantaa kansan. Sillä kaupungin ulkonainen kiiltokuori ja korska takertuu ihmisiin ja poistaa heistä raittiit tavat; myös ovat kaupunkilaisten pimeät ja varjopuolet helpot sydämeen pujahtamaan, eikä ne ole herkät heittämään pesäänsä.
Tällä ei kuitenkaan tahdota väittää, että kaikki kaupunkiseudussa asuvaiset olisivat noin vaan ulkopuolisesti sivistyneitä, sillä löytyypä siellä ihmisiä, jotka sivistystyön ovat alkaneet oikeasta päästä; mutta enimmistön laita on kumminkin niin.
Uusi paikkakuntamme oli kovin taikauskon vallassa. Ei sitä Jumalan tautia, kommellusta ja pulmaa ollut ihmisissä eikä eläimissä, joita ei sanottu tenhomiesten laittamiksi, ja tavallisesti haettiin niihin apua poppa- ja myrrysmiehiltä. Alusta-alkaen koetin minä niin paljon kuin mahdollista oli, riisua heiltä pois tuota pimeää käsitystä, mutta sitkeässäpä se oli. Tuon kaiken tähden tulevat muutamat seuraavat kertomukseni olemaan ikävää laatua.
Olipa uudessa paikkakunnassamme oikein aika tietäjäkin, jota kuljetettiin laajoissa piireissä, missä mitäkin vammaa parantamassa ja uutta onnen sampoa luomassa. Milloin piti hänen naima-onni parantaa, milloin varastetut kalut takaisin laittaa, kulloin tauteja parantaa ihmisissä ja eläimissä, ja kaikissa tapauksissa oli hänen viimeinen tehtävänsä: »koiran (kirojen) kotiansa laittaminen.» Hän oli eräälle osalle ihmisistä kaikki kaikissa, hänen käsissään luulivat he olevan elämän ja kuoleman, onnen ja onnettomuuden.
Oli syystalvi, jolloin tuo velho noudettiin parantamaan erään talon parinkymmenen vuoden vanhaa, kivuloista tytärtä. Kuinka lienevätkin kylän nuoret miehet saaneet tietää, että tuon kuuluisan velhon pitäisi tulla heidän kyläänsä ja mennä yöllä kirkkomaahan pesemään kipuja sairaasta tytöstä. He aikoivat kaikin voimin tuommoista tekoa estää; siinä tarkoituksessa antoivat he toisillensa sanan, ja menivät hautausmaan aidan taakse vahtiin.
Puheena oleva kirkko on tiheän männikkömetsän sisällä korkeanlaisella mäen nyppylällä, jonka vuoksi hautausmaalta maantielle mennessä oli melkoinen mäki.