Tapahtuman edellä oli ollut iso suoja, jonka tähden tiet olivat iljanteella ja muu maa melkein lumetonna. Kirkolle nouseva tiekin oli aivan pelkkänä kaljama-jäätikkönä.
Pojat taluttivat nyt saaliinsa mäen partaalle ja kaasivat hänet kumoon. Sitten istui poikia hänen päällensä niin paljon kuin mahtui ja nyt mentiin kolin kolia mäkeä alas. Kun velho oli heidän allansa vatsallansa, piti niskalla istuja tukasta hänen päätään pystyssä, saadakseen siten ajokalullensa keulaa ja varjellaksensa hänen kasvojansa.
Tuo ei ollut velholle mikään hauska huilu, sillä hänen vaatteensa kuluivat aivan repaleiksi ja hänen tavattoman terävä huikkunokkansa tylsyi melkoisesti tuossa pitkässä kirkkomäessä.
»Armoa, Jumalan tähden armoa!» änkytti hän mäen alle päästyä.
»Me uskomme vahvasti, että noin mustasieluista miestä Jumala auttaa kaikkein vähimmän. Kumminkin saat nyt tällä kerralla mennä, mutta jos sinä vielä tulet tuommoisille töille meidän pitäjääseen, niin katso itseäsi», sanoivat pojat ja päästivät hänet irti. Velho lähti nyt kävellä köntystämään ja pojat menivät nauraa pyrskyen kotiinsa.
Ennenkuin vielä oli oikein päiväkään, oli tieto tuosta yöllisestä tapauksesta levinnyt ympäri kylää.
Aamulla varhain, kun kirkon likimmäisen talon isäntä tuli tupaan, oli velho penkillä istumassa.
»Jopa te nyt olette sangen surkeassa tilassa!» sanoi isäntä, joka tiesi koko jutun tarkalleen.
»Johan tuota — niinhän tuota.»
»Pojankonnat ovat, luulen ma, tehneet teille pahaa?» sanoi isäntä, ivahymy huulilla.