Minä koin heille kaikin mokomin selvittää, että he olivat turhassa luulossa. Kun he vihdoin tulivat vakuutetuksi, ettei heidän harras halunsa menesty, lähtivät he nurpolla nokin pois.
Voi kuinka lujassa on pakanauskon ajoilta peritty taikausko ihmisissä!
Kuudestoista luku.
VANHA TUTTU.
Saman talven kevätpuolella tuli meille pari kummallista miestä. Hevosella he tulivat kartanoon, mutta sinne päästyään käänsivät he hevosensa ympäri ja sitoivat sen portinpieleen kiinni, ikäänkuin siltä varalta, että se olisi tarpeen tullessa valmis kiitämään portista ulos. Olin saapuvilla, kun he astuivat huoneeseen ja heidän kummallinen käytöksensä pisti heti silmääni. He tulivat syrjäkarullaan, mullistellen ja mulkahutellen silmiään, niin että silmävalkuaiset olivat myötäänsä päällimpänä. He eivät sanoneet mitään hyvää päivää, eivätkä tehneet mitään tervehdystä, katsella muljottivat vaan ympäri huonetta, tarkastellen erikseen joka esinettä.
»Käykää istumaan!» kehoitin heitä viimein kummastukseni seasta.
Mutta siihen sijaan, että he olisivat istuneet, otti vanhempi heistä lakkaristaan jonkun vanhan, tuiki likaisen ja kuluneen rievun, jonka lävitse hän alkoi katsella tirkistellä ympäri huonetta.
»Käykää, vieraat, istumaan!» sanoin puoli kiivaasti, sillä heidän kummallinen käytöksensä alkoi koetella kärsivällisyyttäni.
Sen tehtyäni, istui nuorempi heistä uunin kupeella olevalle jakkaralle, mutta vanhempi ei liikkunut ovipielestä mihinkään, vaan istui siinä olevalle ruhmolle.
»Mistä vieraat ovat kotoisin?» kysyin heiltä sitten.