Muutaman viikon kuluttua tuli Laarila meille. Hänellä oli mukana viikate ja kirves, joita hän kaupitteli minulle, koska hän muka ei itse tarvitse niitä. Luonnollistahan oli, että minun täytyi ostaa ne vasten tahtoanikin, vaikka minulla ei suinkaan ollut niiden tarvetta ja vaikka hän määräsi niistä niin korkean hinnan. Ennen poislähtöänsä pyysi hän taaskin moneen kertaan, että kävisimme kaikin mokomin katsomassa heidän talouttaan ja perhettään.
Se oli elokuun puolivälin paikoilla, kun minä ja vaimoni lähdimme sinne.
Heillä oli jo useita lapsia, joista vanhimmat alun toisella kymmenellä.
Hyvin tietäen, ettei heillä suinkaan isoja varoja ollut, otimme mukaamme
kaikenlaisia ruoka-aineita tulijaisiksi.
Perille tultuamme hämmästyimme kovin sen viheliäisyyden ja kurjuuden tähden, mikä siellä oli kaikkialla nähtävissä. Asunto oli mitä kurjin. Lahonneet seinät olivat pullistelleet sinne tänne ja maaperässä oleva lattia oli niin reikäinen, että sitä kävellessä täytyi varoa jalkojensa taittumista; jäljellä olevat lankut heiluivat kävellessä. Tuohilla ja päreillä paikatut akkunanruudut eivät suinkaan tehneet huonetta paremmaksi. Alaston vuode, pieni pöytä ja pari kolme kulunutta tuolia tekivät huonekalujen virkaa; muuta minkäänlaista ei siellä näkynyt, jos ei oteta lukuun muutamia puoli-alastomia lapsia.
Isäntäväki kovin riemastui meidän tulostamme.
»Voi hyväinen aika! Onko se nyt tosi, että saimme noin hyviä vieraita? Sepä oli oikein onni», hokivat he yhteen ääneen, tullessansa meitä tervehtimään.
»Me olemme tässä arkivaatteissamme, kun emme odottaneet juuri tällä hetkellä vieraita; lähdetään, Laarila, panemaan päällemme», sanoi vaimo, ja vaikka kuinkakin olisimme sanoneet, ettei tässä sen parempia tarvittu, menivät he vaan molemmin ulos. Missä he lienevätkin käyneet, sen ties taivas, mutta loppupäätös oli se, että he tovin päästä tulivat takaisin juhlapuvussaan. Vaimolla oli ijänikuiset olianssi-vaatteet päällä, jotka olivat senkin seitsemään kertaan korjatut ja kursitut, mutta joiden helma sentään juhlallisesti takapuolella laahasi maata; ei tarvinne mainitakaan, että Laarilalla oli muun muassa tuo arvoa antava viheriäpantainen lakki päässä.
Kun he nyt noin ilmestyivät, tulivat he uudestansa meitä tervehtimään ja toivottamaan meitä tervetulleiksi.
Sitten rupesi emäntä kahvia keittämään. Kun hän sai sen valmiiksi, toi hän sitä vieraillensa ja herrallensa, kuten luonnollistakin oli. Tuodessansa pyysi hän tuhat kertaa anteeksi, kun heillä vesi on niin huonoa, ettei siitä saa kunnollista kahvia. Ja tosiaankin lienee tuossa vedessä ollut jotain vikaa, jos ei muuta, niin ainakin se, ettei siinä luonnostansa löytynyt mitään semmoista höystöä, sillä kahviksi keitettynäkään ei siinä mitään semmoista ollut, jos ei vaan lukuun oteta sitä likaisen siintevää väriä, jonka se kiehuessaan oli saanut, mutta mistä, sen ties taivas.
Sillä välin oli vaimoni jakanut tuomisensa lapsille, jotka kävivät kohta ahnaasti käsiksi kaikkiin, mitä saivat. Mutta heidän äitinsä, kun sen huomasi, otti ne riistämällä pois vastaan kinnistelevien lastensa kynsistä ja vei omaan talteensa. Niitä tuli hyvä sylillinen, sillä vaimoni oli ottanut hyvän palasen lihaa, ison rasiallisen voita, pari juustoa ja useita paksuja, rukiisia leipiä.
»Sitä ei viitsi nähdä, että nuot lapset sotkevat ruokia, ja ilman sitä eivät he ole tottuneet semmoisiin ruokiin», sanoi emäntä takaisin tullessaan.