Nyt ruvettiin vieraille ruokaa hommamaan. Kun oli kulunut aikaa, sen pitkää, tämän lyhyttä, ja kun asuinhuoneen edessä olevassa mökissä oli kiluutettu ja kaluutettu sitä ja tätä, ruvettiin kantamaan ruokia ja kaluja pöydälle. Neljä posliinilautasta asetettiin pöydälle (joista kaksi kitattua) ja jokaisen viereen pantiin pöytäveitsi ja kahveli; sitten kehotettiin istumaan. Isäntä ja emäntä loppasivat heti kätensä ristiin, istuen pöytään, ja me seurasimme esimerkkiä.
»Me emme pidä voista, vaikka kyllä meillä sitä olisi, näin laitettu kala on verrattoman hyvää ja sitä me syömme», sanoi kohtelias emäntämme ja ojensi samassa meille lautasen, jossa oli halaistuja ja päättömiä silahkoita, ja joihin oli höysteeksi tiputettu etikkaa sekä hienonnettua sipulia.
»Emmekä lihasta», sanoi Laarila, ajaen ahnaasti leivän kanssa silahkoita suuhunsa.
»Niin, emmekä lihasta, sentähden en tuonut sitä pöytään, sillä näin laitettu kala on verrattain paljon parempaa kuin voi ja liha, ja kyllähän vieraamme kotonaan aina saavat jokapäiväisiä ruokia», puheli emäntä.
Kun oli tuota verratonta kalaa syöty kyllikseen, ryöpsähti emäntä pöydästä ylös ja meni etumökkiin. Sieltä palasi hän aivan pian, tuoden tullessaan kivikupin, jossa oli kylmiä pieniksi leikeltyjä, kuorituita perunoita, joku hitunen pienittyä silahkaa ja joku pisara etikkaa. Tuon kupin laski hän juhlallisesti pöydälle ja istui itsekin pöytään.
»Tässä on salaattia — ottakaa ja syökää! Syökää niin paljon kuin haluatte. Ei tarvitse yhtään ujostella, vaan olkaa niinkuin kotonanne! Tämmöinen salaatti on erinomaisempaa laatua ja me pidämme siitä paljon. Ei mikään vedä vertoja tälle ruokalaadulle eikä Laarilakaan pidä mistään niinkuin tästä», esitteli emäntämme yhtenä hyörinänä.
»Se on tosi: en mistään ruokalaadusta minä pidä niin paljon kuin tästä salaatista; voita ja liharuokia en tahdo nähdäkään — olkaa hyvä ja ottakaa lisää! Onpa hyvä, kun vieraamme saavat näin harvinaista ruokaa», säesti isäntämme.
Sitten kun oli tuota ihmeellistä salaattia apettu oikein aikalailla, oikaisi isäntä itsensä suoraksi ja kysyi: »Vieläkö sinulla on muuta antamista?»
»Eihän minulla ole muuta, ja mitäpä tässä muuta tarvittaisiinkaan. Kun meillä on niin hyviä vieraita, olen laittanut vaan kylmiä ruokia; sillä se on paljon harvinaisempaa; kyllähän lämpymiä ruokia aina saapi. Me emme pidä maidosta, emmekä sahdistakaan. Tuo meidän vesi onkin hyvää ja varsin erinomaista juomaksi, vaikkei siitä ole kahvivedeksi — juokaapa sitä salaatin päälle oikein kelpolailla, se on erittäin hyvänmakuista ja terveellistä. Tosin olisin minä osannut laittaa tämän puolisen monipuolisemmaksikin, vaan minulla ei ollut aikaa käydä kaupungissa, kun vieraamme tulivat niin äkkiarvaamatta. Olisihan minulla ollut ihan valmista puljongiakin, mutta kun se olisi ollut liharuokaa, joka ei olisi ollut sopivaa tähän järjestelmään ja kun se olisi ollut lämmitettävä, niin ei se olisi ollenkaan sopinut, kun kerran rupesin kylmiä ruokia valmistamaan», puheli emäntä ja sitten me nousimme pois pöydästä.
Koko syöntiajan seisoivat lapset ympärillämme ja vesissä suin näyttivät ahnain silmin lukevan joka ikisen palan, jonka me suuhumme panimme. Nyt tuli heidän vuoronsa, eikä kauvan viipynytkään, ennenkuin päättömät ja halaistut silahkan jäännökset olivat salaattinensa sukeltaneet teille tietämättömille.