»Kyllä sitä ei saata paljoksi sanoa.»
»Kyllä sitä ei saata — mutta se tulee siitä, etteivät ihmiset tunne, kuinka iso kyky Laarilalla on ja kuinka oppinut mies hän on; hän tuntee kaikki, mutta kukaan ei häntä.»
»Epävakainen on onnen ratas», sanoi Laarila puoli huokaavasti ja kohensi itseänsä ryhdikkäämmäksi.
»Vaikka emme olekaan mitään erinomaista vailla, mutta saattaisihan elämämme kuitenkin monessa kohdassa olla toisin, esimerkiksi vaatteen ja asunnon puolesta; ruokaa meillä kyllä olisi yllin kyllin», pitkitti vaimo, tyynnyttyään, samaa nuottia.
»Minun mieleeni juohtuu jotain», sanoi vaimoni.
»Mitäpä se onkaan?» sanoi talon emäntä ilostuneemman näköisenä.
»Nythän on paras marjojen aika», sanoi vaimoni.
»Entä sitten?»
»Ajattelen, että nuot lapsetkin saattaisivat ansaita jotain. He voisivat aivan hyvin poimia marjoja ja viedä niitä kaupunkiin kaupaksi, jossa niistä maksetaan hyvä hinta.»
»Niinkö, semmoistako sanotte? Enpä minä olisi teistä semmoista uskonut. — Miltä se näyttäisi kun meikäläisten lapset kaupungissa marjoja kaupittelisivat? Jopa ne ihmiset jotakin ajattelisivat, kun näkisivät meidän lapset marjoja myömässä. — Eipä käy päinsä niin alentaa arvoansa», sanoi emäntä melkein kauhistuksissansa.