»Emme me suinkaan ole sitä hävenneet, sillä minä olen harva päivä käynyt lasteni kanssa marjassa, jotka olen itse käynyt kaupungissa myömässä», sanoi vaimoni.
»Mitäs siitä, se on aivan eri asia. Teikäläisille se kyllä sopii, vaan ei meikäläisille, sillä ettehän te ole mitään koulua käyneet», selvitti emäntämme.
Kun ei pidot näyttäneet paranevan, aloimme hankkia poislähtöä. Isäntäväki jätteli meidät monikertaan hyvästi ja pyysi meitä käymään vastakin talossa, samassa toivottaen, että entinen ystävyys pysyisi edelleenkin voimassa; myös vakuuttivat he monikertaan, että he käyvät jolloinkin meillä vieraina. — Ja niin me lähdimme.
Surkutella tosiaankin täytyi tuon perheen tilaa. Niin silminnähtävä kurjuus ja köyhyys kun heillä oli, oli heillä kuitenkin niin ankara aatelisylpeys, että he katsoivat arvoansa alentavaksi kaiken luvallisen ja kunniallisen työn. Aatelisylpeydellä he myös koettivat arvoansa yllä pitää ja salata köyhyyttänsä, joka ei kuitenkaan onnistunut sen paremmin, kuin päättymällä mitä surkeimpiin kujerruksiin ja valituksiin puutteesta ja ihmisten kiittämättömyydestä. Tuota kaikkea ajatellessamme tunsimme itsemme sanomattoman onnellisiksi, ja kahta rakkaammalta tuntui meistä kaikki luvallinen työ. Vaimoni oli erittäin tyytyväinen, kun hän vei heille mielestänsä niinkin runsaat viemiset, että he edes kerrankin saisivat nälkänsä sammuttaa.
Kahdeksastoista luku.
KIPEÄ HEVOSENI.
Ensimmältä näytti siltä, kuin kaikki ponnistukseni taikauskon kukistamiseksi olisivat ihan turhat. Mutta niin kuitenkaan ei ollut, sillä aikojen kuluessa aleni noidilta arvo, johon suuresti vaikutti ajan oloon tuo velhon julkinen vastustamiseni ja susivoudin viimeinen kyyti kylästä. Silloin oli jo useita suomalaisia sanomalehtiä, ja ne levittivät kirkkaan kynttilän tavoin valoaan matalimpaankin majaan ja olivat suurena apuna taikauskonkin poistamisessa. Sen ylönkatsojia eneni enenemistään ja sen kautta väheni velhouskin viimein niin, ettei sitä luullut olevan olemassakaan.
Minä en ollut siihen elettyyn koskaan kasvattanut hevosta. Nyt olin sen tehnyt ja se menestyi sangen hyvin. Kun olin sen pienestä varsasta pitäin ruokkinut, vaalinut ja hoitanut, perehtyi se niin minuun, että äänenikin kuultuansa, tuli kohta hirnuen luokseni ja juoksi perässäni kuin koira. Ollen hyvälahjainen ja pulskea elukka, oli se oikein lempihevoseni.
Eräänä talvena tuli tuo hevoseni semmoiseksi, että se tallissa seisoessaan hikoili aivan vesimäräksi asti. Minä koetin hoitaa ja ruokkia sitä, mutta hevonen vaan laihtui.
Peräti kokematon kun olin tuommoisissa tapauksissa, kyselin yhdeltä ja toiselta neuvoa tuohon vammaan. Neuvoja ei puuttunutkaan, ja niistä huomasin, ettei taikausko olekaan vielä läheskään loppunut ihmisistä. Kaikki neuvojat olivat siitä yksimieliset, että hevosella ajaa painajainen, vaikka heillä olikin niin erilaiset neuvot sen poistamiseksi. Eräs heistä neuvoi, että pitäisi salvaa annakka piltun patsaaseen; toinen väitti, että joku hengellinen kirja olisi paljon tehoisampi annakkaa, varsinkin semmoinen, jossa olisi Vapahtajan nimi; joku taas, että tehokkain keino pahan poistamiseen olisi se, kun vääntäisi soimen laitaan kairilla reijän, panisi elohopeaa sen pohjaan ja löisi leppäpuusta vuollun, kahdeksankanttisen tulpan suulle. Olipa joku, joka väitti kivenkovaan, ettei minulla menesty koskaan mustat eikä ruunit hevoset, vaan minun on hankkiminen itselleni punaisia. Kaikki nuot neuvot annettiin minulle salavihkaa, ensin vilkaistiin ympärillensä, ettei kukaan sitä kuulisi.