Minä katsoin sydämestäni ylön kaikki nuot neuvot, sillä käsitinhän aivan hyvin, etteivät ne olleet muuta kuin tyhjiä taikauskon kompeita lievemmässä muodossa.
Kun hevonen oli yhä edelleen samanlaisena, pitkitin kuitenkin apukeinojen kyselemistä. Sattuipa niin, että muutamassa talossa oli iso huutokauppa, johon oli kerääntynyt paljon väkeä. Esittelin siis asiani siellä suuressa miesjoukossa. Se ei ollut sanottu kuuroille korville, sillä eräs mies otti heti puheen vuoroa.
»Teidän hevosenne on aivan samanlainen kuin minunkin kerran oli», alkoi hän. »Minulla oli punainen, nuori hevonen, joka oli lihava kuin säkki, mutta tallissa oli sillä semmoinen vaiva, että tuli aivan vesimäräksi. Kun se vietiin joskus ulos, piti olla useita miehiä tukemassa kahden puolen, ettei se päässyt kaatumaan. Kun se käveli tallin lattialla, ratisivat lankut ja olivat mennä poikki, niin raskas paino siinä oli. Mutta kun se saatiin ulos, hyppäsi se kuin taivaan tähti ja oli iloinen kuin käki. Mutta annas vaan sen tulla talliin, heti taas sama paino päälle ja sama leikki eteen. Kun ei sille saatu apua, noudin minä Kelu-Kallen [eräs mies, joka kulki ympäri pitäjästä puoskaroimassa kaikenkaltaisia eläinten tauteja] sitä katsomaan. Minä katsoin oikein tarkasti mitä hän sille teki. Hän nouti metsästä hyvän joukon suopursuja, männynkärkkejä ja tuulenpesiä, pani ne muuripataan ja vettä päälle. Sitten lämmitti hän sitä niin paljon, että vesi rupesi juuri kirppuilemaan, ei yhtään muuta, sillä ei kuulu auttavan, jos se saapi kiehua. Sillä vedellä hän sitten pesi hevosen ja antoi sitä sisällekin. Hän ei tehnyt sille mitään muuta, sen katsoin tarkasti, ja sitten se rupesi paranemaan. Minä en usko taikoja, mutta koska tämä ei ole mikään taika, niin sopiihan tuota koettaa», näin selitti mies toimessansa.
»Paraniko hevonen heti sen jälkeen?» kysyin häneltä.
»Sitä en muista kuinka pian se parani, mutta sen jälkeen se parani», sanoi neuvoja.
Se oli järjellisin neuvo, mitä siihen asti olin kuullut, sillä olihan siinä jotain, joka oli jotakin muuta, eikä vaan pelkkiä papereita tahi puuhun naulattua elohopeaa. Mutta yhtäkaikki haiskahti tuokin neuvo taialta ja sen kautta huomasin, ettei kertoja ollut niin vapaa taikauskosta kuin hän itselleen ja muille uskotteli.
Tyytymättömänä tuohonkin neuvoon olin poislähtemäisilläni, kun joku nykäsi minua takinliepeestä. Minä pyörähdin katsomaan ja havaitsin että joku mies tahtoi minulle jotain sanoa. Minä pysähdyin odottamaan.
»On niitä parempiakin neuvoja painajaisen karkoittamiseksi, sillä painajainenhan teidän hevosellanne ajaa», sanoi puhuja ikäänkuin kuiskaamalla, katsellen ympärillensä.
»No minkälaisia? Antakaapas kuulla!» sanoin hänelle, uteliaisuudesta saadakseni tietää yhä moninaisempia keinoja luullun painajaisen karkoittamiseksi.
»Onko teidän aitassanne semmoista pölkyn- eli laudan päätä, jonka päällä olisi lihoja hakattu?» kysyi hän jo paljon rohkeampana.