»No, annetaan hänen nyt olla, vaikka kyllähän se isäntä niin tahtoo; annetaan hänen olla, kyllähän se meidän välillämme niinkin sopii», sanoi hän vähintäkään hämille joutumatta ja ikäänkuin ylistellen omaa jalouttaan, kun hän kumminkin tyytyi oikeaan kyytirahaan.
Noilla tepposillansa oli poika saanut kulutetuksi aikaa lähes kolme tuntia vähän toista peninkulmaa pitkällä taipaleella ja päälliseksi olisi hän veivannut minulta kaksinkertaisen kyytipalkan, jos olisi voinut, ja kaikki nuot lukuun ottamalla tulin selvästi huomaamaan, ettei poika ollut niinkään kehkeymätön kyytipojaksi.
Tästä kestikievarista olivat kaikki hevoset menneet sinä päivänä, sillä nyt oli jo iltapimeä. Mentiin hakemaan varahevosta. Odotin tunnin, pari, eikä hevosta kuulunut; ikäväksi tahtoi käydä aika. Vihdoin tultiin sanomaan, että hevonen on aisoissa. Kiirehdin heti kartanolle. Hevosen luo tultuani huomasin sen laihaksi kuin hamppuloukun.
»Minä en lähde yötä vasten tuolla hevosella taipaleelle», sanoin lujasti.
»Ei, herra! (Minä kävin herrasta pimeän päässä.) Älkää olko millännekään, kyllä tämä jaksaa. Tämä on koeteltu hevonen, sillä se on jo monta kyytiä vienyt — kyllä tämä jaksaa, nouskaa vaan kärryihin!» vakuutti kärryjen vieressä seisova keski-ikäinen mies.
Mikäpä siinä muu oli neuvona: nousimme kärryihin ja niin lähdettiin mennä jukertamaan eteen päin.
Kappaleen matkaa kestikievarista lähtien oli tiheää kylää, ja sen kohdalla tie hyvin huonoa. Mies koetti saada kaikin tavoin hevostansa juoksemaan, mutta siitä ei tullut mitään. Syvät raidetten pohjat olivat sileät ja kovat kuin kalliot, mutta vieret olivat kuin kiviraunioita olisi ajanut. Jokaisen yrityksen aikana kiepsahti hevonen keskitieltä pois ja heti kun kärryt nousivat raiteilta, seisahtui se, ikäänkuin näyttääksensä, että on sula mahdottomuus juosta tämmöisellä tiellä; näyttipä todellakin siltä, että »tämä on koeteltu hevonen» ja että »tämä on jo monta kyytiä vienyt».
»Antakaa hevosen mennä keskitietä, raiteethan ovat niin kovat ja sileät, että niitä myöten voisi kulkea vaikka rautatien juna», sanoin hänelle.
»Junkkarilla näkyy olevan koti-ikävä, silti se pyrkii joka tienhaarassa kotiin kääntymään», selitti mies.
»Samapa sillä näkyy tapana olevan, vaikkei ole mitään tienhaaraakaan.»