»Menee nauloja siihenkin. Meillä on tuohia varalla, jospa paljonkin tarvittaisiin, ja mikä pakko silloin on tavaraansa tuhlata, kun vähemmälläkin pääsee», selitti ukko.
Nyt vei hän minut erääseen aittaan ja siellä minä vasta kummista kummimman näin. Eräs seinä oli, näette, ahdettu täyteen monenkaltaisia uuden uutukaisia —- ajokaluja. Siinä oli suitsia, päitsiä, ränkiä, ruomia, siloja, mäkivöitä, luokkia, ja taivas ties mitä kaikkea.
»No herranen aika! Onhan teillä parempiakin hevosten valjaita», huudahdin minä hämmästyksissäni.
»Kuinkas muutoin. Mistäs silloin uudet otettaisiin, kun entiset kokonaan hajoaa?» sanoi ukko vähän mielihyvällä.
»Mutta eivätkö nuot vitsakorjaukset ole kovin löyhät, sillä vitsahan pian murtuu?» sanoin hieman vastustellen, sillä mielessäni kuvasteli, että liian kitsas ukko oli tavaralleen sittenkin.
»Eivät ne ole löyhät, eikä vitsa murru, sillä minä keitän ne lipeässä sitä varten», sanoi hän, siepaten samassa povestansa vitsakerän, jonka hän ojensi minun tunnusteltavakseni, kuinka sitkeitä ne muka olivat.
»Miksikä tuon toisen talon iso pytinki on noin huonossa voimassa?» kysyin minä aitasta poismennessämme, sillä olin ohikulkiessamme huomannut sen portaat lahonneiksi ja ikkunat rikkinäisiksi.
»Helposti saatu helposti menee. He ovat olleet perinnön kautta rikkaita, mutta he eivät osanneet pitää. Kyllä he ovat saaneet hyvänsä, mutta lyhyt se oli. Heilläkin on ollut vaatesuitsivarret kuten minulla nyt, vaan peräti toista laatua, sillä ne olivat kaupungista ostetuita, kalliita käpynauhoja, varustettuina huikaisevilla kukkatupsuilla. Heillä on ollut monin kerroin paremmat ajokalut kuin minulla koskaan, mutta niitä viljeltiin vaan siihen asti, kun ne ensikerran menivät rikki, silloin ne viskattiin pois ja uusia ostettiin. Tehdasten vaate verhosi heidän ruumiitaan, ja tehdasten ja ulkomaan juomat virkistivät heitä. Hyvästi hoidettu ruumis tarvitsee hyvän aseman ja sen periaatteen hedelmänä seisoo tuo pytinki tuossa, mutta kolkkona ja autiona, muistuttamassa ollutta onnea, mennyttä suuruutta, sillä kaikki sen entiset omistajat ovat mieron tiellä», puheli hän puolisurullisesti.
Kun hän oli vienyt avaimet pois, lähdimme jatkamaan matkaamme. Kun istuimme kärryihin, havaitsin minä, että ukon takin lakkareista pisti esiin useita pareja teeren siipiä.
»Mitä te noilla teette?» kysyin häneltä, siipiin viitaten.