»Ne ovat kaupankalua.»
»Kaupankalua?»
»Niin. Meillä pyydetään lintuja ja siipiä karttuu paljon yli oman tarpeen. Kaikkialla pidän niitä jonkun parin mukanani ja tarvitseville myöskentelen niitä. Paljon niillä ei tosin saa, mutta aina vähän kuitenkin, joka muutoin menisi aivan hukkaan.»
Kauvan emme viipyneet enään lopputaipaleella, sillä hän ajoi aika vauhtia. Pitemmittä mutkitta erkaannuimme me kestikievarissa, melkeinpä umpimielisinä, mutta vaikka niin oli, en minä vaan saanut ukkoa niin pian pois mielestäni. Hänen säästäväisyytensä näyttää kenties vähän liialliseltakin, mutta olihan hänellä silmien edessä surkea esimerkki, mihin tuhlaavainen ja pöyhkeilevä elämä viepi.
Kun aivan pian pääsin matkani perille ja kun ei mitään erinomaisia sittemmin tapahtunut, niin en kerrokaan enää mitään kyydillä-ajamisestani.
Viideskolmatta luku.
KELLOMESTARI.
Oli paras niitynaika ja ihmiset puuhailivat palavissa päin heinänteossa. Eräänä kauniina poutapäivänä sattui niin, että olin pakotettu käymään kaupungissa. Kun kaukaisiin aikoihin en ollut tavannut Laarilaa enkä hänen perhettänsä, aioin käydä heitäkin samalla kertaa katsomassa, koska oluttehdas, jossa hän asui, ei ollut kaukana kaupungista. Sinne tultuani huomasin ilokseni, että Laarilan jalka oli parannut aivan terveeksi. Hän oli hihasillaan, puhkaillen ja puhallellen palavasta, jonka kuuma kesäilma oli hänelle tuottanut. Tuo kovan onnen kohdannut ja arvoa tuottava viheriäpantainen virkalakkikin oli siistitty, tärkätty, oijottu ja täytetty, niin että se oli yhtä pönäkän ja arvokkaan näköinen kuin ennenkin. Pitkällisen kursailemisen ja moninkertaisten tervehtimisten perästä tulin minä vihdoinkin entiseen, tuttavaan asemaan talonväen kanssa.
Se mikä tällä kerralla enimmän veti huomiotani puoleensa, oli akkunan kohdalla tuolilla istuva mies, joka puuhaili talon lyövän seinäkellon kimpussa. Pienellä pöydällä hänen edessään oli joku vanha sikarilaatikko, jossa oli joitakin vanhoja, kuluneita ja ruostuneita, viila-ruopioita, muutamia kantapoikkeimia ja tutkaimista litistettyjä rautanauloja ja joku rautalangan palanen. Laatikon vieressä pöydällä oli vielä neljä sukkapuikon pituista rautalangan pätkää, joiden jokaisen päässä oli reikä. Kun vielä lisään, että pöydällä oli palanen hitua ja avonainen rasia, jonka sisällä näytti olevan rukiista puuroa, niin ovat mestarin esineet melkein tarkkaan kerrotut.
Heti ensisilmäyksellä tuntui tuo outo mies vastenmieliseltä. Ensinnäkin oli outoa se seikka, kun parhaallaan oleva mies jouti noin arvottomaan työhön kuin kellon parantamiseen ja ilman sitä osoittivat hänen kapineensa kaikkea muuta, mutta ei kelloseppää. Pistipä silloin mieleeni, että kenties hän on joku mieroa kiertävä narri, joka kulkee peijaten ihmisiä, nyt kun väki on niityllä-olon tähden taloista vähänä. Minä päätin mielessäni ottaa selvän, mitä hän on miehiänsä, kuta urohiansa.