»Oikein hyvin.»
Sen kuultuaan luikahti poika ulos ja vähän ajan perästä palasi hän isänsä kanssa. Hanno loi minuun tutkivia silmäyksiä, mutta ei näyttänyt rohkenevan minua puhutella.
»Hanno!» sanoin minä ja kävelin häntä kohden ojennetuin käsin.
»Herra siunatkoon! Kuinka? Onko totta? Sakeusko vai miten?» kyseli hän hätäillen, pitäen tarjottua kättäni omassaan ja katsoen minua silmiin.
»Kyllä minä olen Sakeus niin varmasti kuin sinäkin olet Hanno», sanoin hänelle vastaukseksi.
»No, voi voi! Voi herra sentään! Kuka olisi uskonut?! Olethan oikein komea mies. Olet antanut parrankin kasvaa. En totta maarian olisi sinua tuntenut, vaikka vuoden olisit luonani asunut, jos et olisi ruvennut ääntelemään ja paremmin päin pyörähtänyt. — Pois nyt vaatteita vähemmäksi, ei tästä nyt niin lähdetäkään», puheli Hanno, pudistaen ehtimiseen kättäni; sitten meni hän vaimoani ja lapsiani tervehtimään.
Me olimmekin Hannon luona yötä, sillä olihan kummallakin paljon haastelemista niin pitkän ajan perästä. Hän kummaili kovin sitä, kun ei meitä sittenkään tuntenut, vaikka oli kyllä ollut tietona meidän tulomme. Hänen oma elämänsä juoksu oli ollut seuraava: kun pitäjäs oli rakentanut sillan ja hakenut siihen siltarahan, oli hänet otettu maksun kantajaksi. Hänen kaksi poikaansa oli jo siinä ijässä, että he vuoroonsa hoitivat sitä tointa. Välisti oli hän itsekin siellä semminkin pimeinä, syksyisinä öinä, jolloin useinkin tahdotaan tehdä väkivaltaa vähäväkisille pojille. Hän itse oli ison tullimyllyn myllärinä, jossa hän sai hyvät palkat. Sillä tavalla oli hän sovitellut elämänsä ja ammattinsa ja kun poikasillakin oli kykynsä mukaista työtä, jonka vuoksi ei mitään voimia mennyt hukkaan, oli heillä sen vuoksi hyvä toimeentulo. Vaimonsa kuolemaa suri hän kovin.
»Vieläkö Tipakkalan Maija on naimatonna?» kysyin minä häneltä muun puheen muassa.
»Vielä; hän ei ole löytänyt vielä muka mieluistansa miestä, vaikka kyllä hän on kokenut kaahkeellansa olla. Ne, joita hän olisi saanut, eivät ole hänelle kelvanneet ja jotka hänelle olisivat kelvanneet, niitä ei hän ole saanut», selitti Hanno nähtävästi vähän hämillään. »Kumma kun ei Maijakaan tuntenut kumpaakaan teistä! Hän puhuu usein suurella kaipauksella ja ikävällä teistä», lisäsi hän sitten, ikäänkuin salataksensa hämminkiään.
Seuraava päivä oli pyhä ja sentähden olimme Hannon luona vielä sivu puolenpäivän. Sitten me lähdimme menemään kirkolle, johon ei ollutkaan kovin pitkä matka. Tiellä sanoi vaimoni: »Mutta nyt varmaankin on Tipakkalan Maijalla tarjolla semmoinen mies, jonka hän ottaa ja jonka hän saapi.»