Ennen kirkolle tuloa on maantien haara, joista toinen menee itään päin, toinen pitäjään halki. Juuri tuohon tienhaaraan tultuamme, tulla viuhkasi herrastuomari pystönä ja käpeänä kuin kukko, keikarimaisesti heiluttaen merenruokoista, heloitettua sauvaansa. Voi herra, kuinka paljon vanhentunut, rypistynyt ja kellastunut hän oli sillä ajalla. Hänen ennestäänkin pehmeät ja kipeät silmänsä olivat nyt niin pihistyneet, tirhottuneet ja kutistuneet, ettei niillä olisi luullut näkevän sylen päähän, eikä niillä liene tarkasti nähnyt sitäkään matkaa. Vaan mikä ryhti ja jäntevyys oli kuitenkin hänen kaikissa liikkeissään! Ja sanomattoman rakkaalta tuntui semmoisenaan tuo vanha isäntäni tuossa.
»Hyvää päivää, herrastuomari!» huudahdin minä iloisesti tervehdykseksi.
»Jumala antakoon! Sakeusko, vai?» sanoi hän vastaukseksi ja katsoa tirkisti minuun päin.
»Niin olen. Olkaa hyvä ja nouskaa meidän kärryihimme, niin ajamme yhtenä kylään», pyytelin minä sääliväisyydestä vanhaa miestä kohtaan.
»Ei, kiitoksia! Minä matkustan tätä toista tietä», sanoi herrastuomari.
»Mihin teidän matkanne pitää?»
»Pietariin.»
»Pietariin?»
»Juuri sinne.»
»No mitä, herran tähden, te sinne menette?»