»Minä menen keisarin puheille.»

»Keisarin puheille! Mitä varten?»

»Minä koetan päästä kruunun palkalle. Olen palvellut kruunua lautamiehenä kolmekymmentä vuotta, ja sillä ajalla olen monta pahaa estänyt ja monta hyvää aikaan saanut.»

»Tottapa te sitten mielitte saada jotain virkaa.»

»Aivan niin, vaikkapa vaan maaviskaalin virkaa tahi jos ei sitä, niin ainakin elinkautista pensionia; minulla on paljon ansioita ja ne eivät saa hukkaan mennä», selitti ukko oikein innostuksissaan.

»Älkää lähtekö niin pitkälle, vaivaloiselle ja epätietoiselle matkalle. Te olette jo kohta kahdeksankymmenen vuoden mies ja silmänne ovat heikot, te ette voi sitä matkaa kestää. Muutoin tuntuu mielestäni teidän asianne kovin hämärältä, sillä luulenpa keisarilla olevan muutakin tekemistä, kuin lautamiesten virkavuosien lueskelemista. Paras on mielestäni, kun nousette tänne kärryihin ja palaatte takaisin», puhelin hänelle säälitellen.

»Ei niistä mitään. Minulla on lujat jalat ja huonommillakin silmillä näkee sen verran, että maantiellä pysyy. Minua ei estä mikään ja minä menen vaan Pietariin — hyvästi!» sanoi herrastuomari. Sitten viuhautti hän ison kaarroksen ilmaan merenruokosauvallaan, oikasi itsensä hyvin ryhdikkääksi, nakkasi päänsä kekkaan, ja alkoi kävellä viuhtoa eteenpäin.

Me emme saattaneet lähteä liikkeelle, vaan katsoimme hänen jälkeensä niin kauan kun vähänkin näimme ukkoa viuhtovine merenruokosauvoineen.

Me menimme kirkon lähellä olevaan kestikievariin. Siellä oli iso väenpaljous koossa. Joku joukosta tunsi heti meidät ja tieto levisi heti muille. Tuttavien tapaisesti tulivat useat heistä meitä tervehtimään, mutta sitä sydämmellistä vastaanottoa ei heillä ollut, jota olin toivonut; näyttipä siltä kuin joku yleinen murhe olisi kaikkia rasittanut. Mentyäni sisään näin, että huone oli melkein täynnä väkeä. Silmäiltyäni ympäri huonetta, huomasin Piukka-Jaakon istuvan penkillä. Hän istui erään nuoren miehen vieressä ja näytti hyvin alakuloiselta. Alakuloinen oli tuo minulle tuntematon nuorukainenkin ja kaikissa tuvassaolijoissa näytti vallitsevan joku aavistuksen tapainen kammo, ja kaiken tuon syytä en voinut käsittää.

Suoraa päätä kävelin minä Piukka-Jaakon luo ja tervehdin häntä hyvin iloisesti. Mutta hädin tuskin vastasi hän tervehdykseeni, ja sen tehtyään vaipui hän ihan paikalla entiseen surumieliseen tilaansa. Eipä paljoa puuttunut, etten minäkin yhtynyt samaan suru- ja umpimielisyyteen kuin muutkin, sillä käsittämättömältä ja oudolta tuntui tuo ihmisien käytös. Minä tunkeuduin Piukka-Jaakon viereen istumaan, ja koin pitää puhetta vireillä, mutta ei se onnistunut. Samassa liikahti nuorimies ja raikea, kirmeltelevä helähdys tunkeutui samassa korviini. Minä säikähdin tuota harvinaista ja outoa ääntä, sydäntäni vihloi ristiin rastiin ja minä hypähdin pois paikaltani; näyttipä Piukka-Jaakkokin säikähtävän.