»Miten, onko tuo nuorimies raudoissa?» kysyin minä lohtuneena.
»On», sanoi Piukka-Jaakko synkästi.
»Hyvä Jumala! Mitä on hän tehnyt? Eihän vuosikymmeniin ole täällä ollut ketään raudoissa», sanoin minä hätäillen.
»Hän on tehnyt murhan», sanoi Piukka-Jaakko kamalasti.
»Murhan!? Voi raukkaa, kuinka kamalan teon hän on tehnyt! Sallikaa minun kysyä, kenenkä lapsia hän on, joka niin pitkälle on joutunut? minä en tunne häntä», pyytelin minä.
»Kenenkä muiden lapsi hän olisi kuin minun», sanoi Piukka-Jaakko murtuneella mielellä.
»Sinun! Voi taivahan Jumala!»
»Niin on, veljeni. Minun poikani on hän. Mutta hän ei ole murhaa tehnyt, minä se olen, joka sen tein, vaikka hän oli välikappaleena siihen ja saapi nyt minun tähteni kärsiä. Sinä tiedät, veljeni, minkälainen minä itse olen ollut ja sen parempaa en ole lapsillenikaan opettanut. En ole heitä opettanut pelkäämään Jumalaa enkä häpeemään ihmisiä. Kiroileminen ja tappeluitteni kertomiset ovat olleet heillä alituisina kuunneltavina, ja kaiken tuon hedelmä on nyt sangen katkerana ja karvaana edessäni. Kyllä sen nyt tunnen täydessä mitassa, mutta nyt on myöhäinen», puhui sitten Piukka-Jaakko katuvaisesti.
Lopulla puhettansa valtasi hänet itku ja hän tuli ja otti minuun syliksi. Minunkin mieleni murtui ja siinä sitten itkimme yhdessä kuin pienet lapset. Vankiraukaltakin pääsi itku, ja hän tulla helyytti isänsä luo, otti häntä kiinni, mutta hän ei voinut muuta sanoa kuin: »Isä isä!»
Silmäsin ympärilleni, usean entinen surumielisyys oli puhjennut kyyneleihin.