Seitsemäskolmatta luku.
KOSTO.
Pian olimme me sijoittuneet uuteen kotiimme ja asemaamme. Kaikki entiset tuttumme kävivät meitä tervehtimässä ja toivottamassa tervetulleiksi. Vanhimmat heistä olivat tulleet vanhoiksi, kyrmyselkä-äijiksi ja koukkuleuka-ämmiksi. Mutta vaikka he olivat niin rypistyneet ja vanhentuneet, tuntuivat he kuitenkin sangen rakkailta, sillä olivathan he maanmiehen kovassa helteessä kouristuneet ja käyristyneet; tunnustaa täytyy, että hyvältä tuntui olla heidän ystävyydessään.
Tipakkalan Maija oli toki ensimmäinen vieraamme. Hän ei ollut uskoa silmiään, kun keksikin samat ihmiset, jotka hän oli tavannut tuolla Hannon luona. Hänellä oli itku ja nauru sekaisin, eikä hän ollut tietää mitä sanoa.
»Kyllä minä teidät mokomat — vai kuljette te tuntemattomina ja salaatte itsenne tosi-ystävältänne, silloinkin kun hän tunkeutuu teitä puhuttelemaan. Ja tuo parta sitten — sehän se pahimman petoksen tekikin, mokoma katajapensas. — Kyllä tuo pitää keritä tahi muutoin hävittää, joka on noin julmakin, eikö totta, Liisa? Vai pitääkö se olla sillä, joka kirjoja tekee?» höpötti hän ja katsoi meitä kumpaakin vuoroonsa silmiin niin veitikkamaisesti kuin hänen mielenliikutuksensa suinkin salli.
Me puistelimme, pyöritimme ja rytyytimme häntä vuoroin, ja siinä hän pöläkässä oli. Lääkepullokin otti tehokkaasti osaa yleiseen riemuumme, sillä se hyppeli, paukahteli ja palkkarehti puolelta toiselle semmoista vauhtia, että sai varoa kynsiänsä.
»Etpä osaa minusta mitään kirjoittaa», sanoi hän sitten minulle, kun oli vähän tyyntynyt.
»Eipä tiedä», sanoin minä. —
Paljon oli utelemista ja kyselemistä sillä ajalla tapahtuneista asioista. Herrastuomari oli jo aikoja ollut viratonna. Hänen emäntänsä oli yhä pitkittänyt kerran aljettua, huonoa elämäänsä. Hän oli hävittänyt kaikki ja laittanut sekä ukon että itsensä lumelle suin. Siitä selveni minulle herrastuomarin kummallinen Pietarinmatka. Se oli viimeinen ponnistus, jolla hän tahtoi saada jotain vanhan päivän varaa, sillä raskaalta tuntui hänestäkin armoleipään turvaantuminen.
Tipakkalan Maija kävi usein Hannon luona, hakemassa tuota viisipaikkaista säkkiänsä, mutta semmoista ei vaan löytynyt. Ja Maija nurkui ehtimiseen tuota epattoa poikaa, joka ei vienytkään säkkiä Hannon talteen, niinkuin hän oli käskenyt. Seuraus kuitenkin tuosta alinomaisesta kokemisesta oli se, etteivät he muistaneet ensinkään katsoa, oliko säkkien joukossa semmoista, jossa olisi viisi sievästi pantua paikkaa, mutta sen sijaan katsoivat he hartaasti toisiinsa ja unhottivat koko säkki-jutun. Kovin pitkää aikaa ei kulunutkaan, ennenkuin Hanno ja Maija kuulutettiin avioliittoon. — Vaimoni oli ollut oikeassa. Meidätkin kutsuttiin häihin. Mitään erinomaista ei niistä olekaan kerrottavaa. Olkoon kuitenkin sivumennen sanottu, että Maija ei uskaltanut mennä niin tärkeään toimitukseen kuin vihille ilman tuota tehoisata lääkepulloa. Juhlallisena riippui se peukalohankista hänen pyöreän vatsansa päällä sattuvan tarpeen varalta. Se ei ollutkaan hulluin tuuma, sillä juuri kun pappi kysyi, tahtoiko hän ottaa Hanno Palkolan aviomiehekseen, tapasi hänet taas reväisin-pahuus, jonka vuoksi koko tuo tärkeä vastaus jäi niin kauaksi, kun hän pulman lannistamiseksi kerkesi pullostansa kulauttaa aika siemauksen. Senjälkeen menivät asiat tavallista rataansa, ja rahtusen ajan päästä oli Maija aviovaimo.