»Löytyikö sitä viisipaikkaista säkkiä ensinkään?» kysyi vaimoni Maijalta ja katsoi veitikkamaisesti häntä silmiin.
»Säkkiä? Ei, ei sitä löytynyt, mutta löysinpä täältä jotakin muuta — tuo poika-lurjus — mutta nyt huomaan. Vai olet sinä ollut sissinä säkin hakemisessa, senkin mokoma», sanoi Maija ja reutuutti vaimoani sinne tänne, samassa nauraen niin paljon kuin hän jaksoi.
Joitakin vuosia oli vielä jäljellä sitä aikaa, joina Hanno oli ottanut kantaaksensa siltarahat eikä hän ollut se mies, joka työnsä kesken heittää. Maijakin oli usein vahtituvassa vastaanottamassa määrätyitä pennejä matkustavaisilta. Kaikkia ihmisiä kohteli hän ystävyydellä, etteipä sitä ihmistä sivu mennyt, jolle ei hänellä olisi ollut jotakuta ystävällistä sanaa antaa. Sentähden kohtelivatkin ihmiset häntä kunnioituksella ja arvonantavaisuudella.
Lapsipuoliaan hoiteli hän kaikella hellyydellä ja rakkaudella, ollen heille kaikessa niinkuin todellinen äiti, ja lapset rakastivat häntä kaikella lapsen rakkaudella. Talouden toimet ohjasi hän totutulla ja tunnetulla tarkkuudella ja pian alkoi näkyä, että perheeseen taasen oli tullut valpas käsi, josta viime aikoina oli niin tuntuva puute ollut. Niin täytti Maija tuota monen mielestä myöhäistä kutsumustansa, johon hän oli niin kauvan pyrkinyt; mutta jos katsoi hänen sydämeensä ja hartaaseen haluunsa, ollaksensa perheellensä hyödyksi, niin täytyi myöntää, että sallimus oli hänet juuri tähän paikkaan ja aikaan säästänyt.
On eräs syksy. Rajuilma raivoaa. Taivas on paksussa pilvessä ja vettä tulee myrskyn riehuessa niinkuin saavista kaataen. Illan tultua pimenee ilma sysimustaksi, niin ettei näe, vaikka tikulla silmään pistäisi. Hanno on monta yötä peräkkäin valvonut myllynkäyttämisessä. Hän on väsynyt ja tarvitsee lepoa. Maija tietää sen ja hän esittelee, että Hanno menisi levolle, kyllä hän menee vahtitupaan yöksi, siltarahoja vastaanottamaan.
»Minä en saata sinua päästää sinne näin kovalla ilmalla, oikeinhan kammottaa täälläkin ollessa», esteli Hanno.
»Mikäpä minulla siellä on hätänä, eikähän liene kulkeviakaan tämmöisellä ilmalla. Sinä tarvitset lepoa ja minä kyllä tulen siellä toimeen», intteli Maija.
»En ainakaan yksin laske, minä lähden kumppaniksi, koska olet taasenkin niin peräänantamaton uhrauksessasi; jos minut uni voittaa, voithan herättää minut», sanoi Hanno ja niin he lähtivät yhdessä.
Yhä yltyi myrsky ja yhä raivosi rankka sade. Pimeys paisui myös niin mustaksi, että olisi sitä luullut Mooseksen aikuiseksi Egyptin pimeydeksi. Tuuli vonkui jokaisessa saumassa ja kulmassa epäsointuisia säveleitään, ja väliin vongahti ja törähti se niin kaamoittavan synkästi ja rumasti, että olisi luullut Manalan haltijain olevan myrskyn seassa liikkeellä, puhaltelemassa synkkiä epätoivon äänteitä. Silta rutisi ja ratisi kuin pärekori ja vahtitupa huiskui juuri kuin sorsa virrassa. Huolimatta kaikesta tuosta nukkui Hanno kuitenkin heti tupaan päästyänsä, sillä luonto vaati velkaansa. Maija valvoi, kuunteli ja odotti, mutta ketään ei tullut. Vihdoin rupesi häntäkin uuvuttamaan ja hän kallistui penkille pitkäksensä ja meni unenvienoon.
»Tie auki!» kuuli hän yht'äkkiä karjastavan.