Maija selitti hänelle asian.
»Se ei ollut kukaan muu kuin Kivisen Heikki. Hänestä on kuulunut yhtä ja toista huhua, eikä yhtään hyvää; viimeiseksi on hänen huhuttu tekevän väärää rahaa», päätteli Hanno.
»Olisipa hän saattanut olla joku muukin, mutta kuka hän lienee ollutkin, huono ihminen hän kumminkin oli», arveli Maija.
»Olenpa melkein varma luulostani, sillä olinpa tuntevinani hänet äänestäkin — mutta löysitkö pullosi? Olen pökerryksissäni unhottanut kysyä: saitko mitään vammaa tuon riiviön tähden?» puheli Hanno hajanaisesti.
»En toki. Pulloani en ole vielä löytänyt, mutta sitä hakiessani tapasin kouraani erään miehen lakin tuolta sillan käsipuun raosta, johon myrsky lienee sen jonkun päästä paiskannut», selitteli Maija.
»Se on varmaankin hänen. Luultavasti meni hän kestikievariin ja minä lähdenkin häntä tapaamaan», sanoi Hanno.
»Tämmöisellä ilmalla? Ja palkitseehan lakki siltarahan», esteli Maija.
»Eivät vaivat eivätkä voitot saa tulla kysymykseen, silloin kun joku konnuus on ilmisaatava. — Heitä sinä pullon hakeminen aamuun, sillä nyt sitä on mahdoton löytää, ja mene vahtitupaan», sanoi Hanno.
»Herra siunatkoon, Hanno, mitä sinä esittelet! Kuinka minä tulisin hetkeäkään aikaan pullottani; olisinpa sitä tarvinnut nytkin moneen kertaan, kun se vaan olisi ollut saatavissa», sanoi Maija melkein kiivaasti.
Hanno naurahti Maijan välttämättömyydelle, otti löytölakin käteensä ja lähti; mutta huolimatta kylmästä, ankarasta sateesta ja tuulesta, haki Maija pulloansa vielä vankan tunnin, ennenkuin sen löysi, ja löyttyä meni hän sen kanssa lämpymään vahtitupaan, johon päästyään hänet heti tapasi reväisinpuuskaus, joka oli rajuimpia mitä hän elämässään oli kärsinyt, ja tuota ankaraa ryntäystä sai vastalöytynyt lääkepullo vastustaa parilla tai kolmella aika siemauksella.