»Onko tuo mies poissa järjeltä, kun hän tuommoisia puhuu? Vieraat eivät mahda uskoa tuommoista renttua, sillä päältä päinkin jo näkyy, ettei hän ole minkään-arvoinen», sanoi Heikki matkustavaisille, kokien siten heidän edessään kannattaa Hannon polkemaa arvoansa.
»Minäkö järjeltäni? Minä luulen, että puheeni on mielestäsi hyvinkin järkevää puhetta, mutta sitä sinun on vaikeata kuunnella, sillä näkyisitpä tahtovan kieritellä itsesi irti asiasta, mutta minun luullakseni et siitä pääse. Vai minä renttu! Tahtoisinpa tietää kumpi meistä on renttu. Tappionikin minä olen aina rehellisesti maksanut, mutta sinä et kummaksu, vaikka hengen ottaisit turvattomalta naiselta, kunhan vaan saisit kavalletuksi jonkun kymmenen penniä. Vaan nyt ei se sinulle menesty, luulen ma. Kyllähän sinä itsekin tiedät minun rehellisyyteni ja oman kavaluutesi, vaikket tahdo sitä tunnustaa. Enkö minä ole rehellisesti maksanut sinulle kaikkea mitä minulta olet väärillä velkakirjoilla ja kaupoilla anastanut? Ensinnähän olit sinä ystävä ja juotit minut myötäänsä juovuksiin, ja kun sitten sait minut pauloihisi, viekoittelit minua jollain tekosyyllä antamaan suuria velkakirjoja, joista en saanut kruunun mynttiä, ja tekemään semmoisia kauppoja, joista en kaikesti saanut vastaan langankiertämää. Eikö totta, vai? Eikö totta, että sillä tavoin maani, mantoni, kiluineen, kaluineen meni sinulle, vaikka se nyt kaikki on huilannut kurjan kurkkusi lävitse, ja sitä tietä on mennyt monen muunkin omaisuus. Voi, voi! Paljon olet sinä niellyt vaimojen kyyneleitä, mutta tästä lähin olkootkin soitantonasi vaimojen ja lasten itkut, ja pysykööt ne aina kaikuna korvissasi, vaikka kuinka kauvas menisit! — Miltä maistuu? Tahdotko vielä väittää, että olet siltarahan maksanut?» puhui Hanno kiivaasti aivan Heikin nenän alla.
»Mitä sinä joutavia höpiset. Minä en ole jonkun pennin vaivainen, että olisin tarvinnut siltarahan jättää maksamatta», sanoi Heikki, ja kääntyi Hannoon selin.
»Vai niin! Sinä siis kiellät vielä nytkin!» sanoi Hanno.
»Minusta menee jo liian pitkälle, kosk'ei teillä kumminkaan ole mitään tukevia perustuksia asiallenne», sanoi joku vieraista, joiden mielipide alkoi kallistua Hannoa vastaan.
»Etteikö minulla ole perustuksia? Onpa niinkin, mutta minä en ole vielä hänen kanssaan selvillä. Jos luulette häntä oikeaksi, rehelliseksi ihmiseksi, niin petyttepä suuresti. Kyselkääpä tuolta tekoherralta, missä hänen lakkinsa on, sitä ei hänellä kai ole olemassakaan. — Ahaa! Katsokaapa tuota rehellisyyttä, kuinka hän vapisee muutaman pennin tähden. Sallimus näet ohjasi nyt niin, että kun hän turvattomalta naiselta ryösti salvan auki ja töytäsi hänet puolikuolluksiin, putosikin häneltä siihen lakki, jota ei hän joutanut kiireissään hakemaan. Kai hän luotti tähän-astiseen konnan-onneensa ja otaksui myrskyn sen vieneen kosken kuohuihin, mutta niin ei käynytkään, sillä sallimuksella on välisti sieviä pikkukeinoja, joiden kautta tulee useinkin asioita ilmi», puheli Hanno ja pyöritteli kädessään povestaan vedettyä, märkää lakkia.
»Minusta tuntuu tämä vieras olevan oikeassa, sillä ensin tullut on tässä moneen kertaan uhkeillut, kuinka myrsky vei häneltä lakin», sanoi joku matkustajista.
»Aivan oikein! Jopahan rupeette selvenemään. Haluatko nyt maksaa siltarahan, vai kuinka?» sanoi Hanno, astuen Heikin luo ja koetti sovitella lakkia hänen päähänsä.
»Minä maksan hänelle suotta siltarahan, että pääsen erilleni tuosta suupaltista. Tosi kyllä, että tuuli vei minulta lakin, mutta tämä ei ole minun lakkini, se meni toisessa paikassa, enkä voinut pimeässä sitä löytää», sanoi Kivisen Heikki, vavisten niinkuin haavanlehti ja ojentaen samassa Hannolle hopeamarkan. »Minulla ei ole vaskirahoja», sanoi hän sitä antaissaan.
Hanno otti sanaa lausumatta vastaan tarjotun rahan, ja käveli sen kanssa suoristaan pöydällä palavan kynttilän luo. Siinä hän käänteli ja katseli sitä joka puolelta, punnitsi sormiensa nenillä, välisti nakkasi sen pöydälle ja otti taasen ylös. Koko sillä ajalla ei puhunut kukaan yhtään sanaa. Vihdoin kääntyi hän ihmisiin päin ja sanoi: »Tämä on väärä raha.»