Molemmat he ottivat ryyppynsä, toisen ja kolmannenkin, pitämättä enään minusta mitään lukua.
He tulivat iloisiksi ja isäntä sanoi: »Tarvitseisi panna ovet lukkoon ja akkunat tukkoon, etteivät ihmiset tänne näkisi, eivätkä pääsisi, mutta voiko tuohon poikaan luottaa niin paljon?»
»Kyllä häneen kuitenkin voit luottaa, vaikkei hän ryyppää», vakuutti
Hanno.
Sutii, heti laskettiin akuttimet alas ja avaimet otettiin suulta pois, mutta minä ajattelin: »Mikseikähän meitä saisi ihmiset nähdä?»
Vähän ajan päästä toi talon vanha ja paljon tavaraa koonnut emäntä lämmintä vettä, sokuria ja taasen täysinäisen pullon. Hän oli surullisen näköinen ja loi minuun niin läpitunkevan ja pitkän katseen, että se meni läpi ytimieni; selvästi luin minä tuossa silmäyksessä: »Tuokin raukka!» Silloin en tuntenut itseäni mieheksi, vaan väärässä paikassa olevaksi, mitättömäksi nuorukaiseksi. Emäntä meni pois, lausumatta yhtäkään sanaa, ja huokasi raskaasti. Olin huomaavinani, että hän tuota vierasten palvelemista teki kovasta pakosta, vaikka ulkonainen, näennäinen rauha vallitsi talossa.
Kun emäntä oli mennyt, tekivät isäntä ja Hanno lasit ja alkoivat maistella; minulle eivät he enään tarjonneetkaan, kun olin niin jyrkästi kieltänyt. Tuota tehdessään tulivat he yhä iloisemmiksi, yhä ystävämmiksi keskenään. Veljellisyys, verrallisuus ja vapaa sananvalta yhä varttui heidän välillänsä. Voi kuinka pieneksi tunsin itseni heidän rinnallansa.
Kauvan ei viipynyt, ennenkuin isäntä toi viritetyn soittorasian ja pani sen eteeni pöydälle.
»Eikös se soita koreasti?» kysyi isäntä minulta.
»Soittaahan tuo», vastasin minä.
»Etkö tahdo ostaa tätä? Minä myön sen halvasta hinnasta, viidestä ruplasta, vaikka se olisi kymmenenkin arvoinen», kaupitteli hän soittokonettansa.