»Saakuta rallaa! Se oli laulua se. Poika olisi laulustansa aika totilasin ansaitseva, mutta kun hän on niin jörö, ettei ota mitään, niin minkäpä sille tekee», höpisi isäntä.
Minulle tuli hirmuisen ikävä. Tällaisiako nämä miehet ovatkin? Pöydällä oli joku hengellinen kirja; otin sen käteeni ja rupesin sitä katselemaan. Luultavasti se oli talon emännän kirjallisuutta. Isäntä, kun sen huomasi, nakkasi korttipakan eteeni pöydälle ja sanoi: »On täällä parempiakin kirjoja, kuin tuommoiset nurrasunterit.» Minä aivan kauhistuin semmoista jumalattomuutta, sillä vanhempani olivat aina opettaneet minua Jumalan pelkoon. Kumminkaan en rohjennut puhua mitään.
Isäntä ja Hanno rupesivat korttia lyömään. Tuossa tilassa ei minun käynyt lukeakaan. Uni voitti vihdoin minut ja minä väännyin johonkin nurkkaan nukkumaan. Siitä herätettiin minut puoliväkisin ylös. Kun silmäsin herättyäni talon kaapillista, lyöpää seinäkelloa, läheni se aamu-kolmea. Minulle rupesi isäntä ja Hanno selittämään, että minun pitäisi heidän välilleen kirjoittaa velkakirja; molemmat olivat silmisikana juovuksissa. Minä väitin, etten osaa sitä kirjoittaa, mutta isäntä ja Hanno inttivät, että se kyllä käypi laatuun, sillä eihän sen niin täysikelpo tarvitse ollakaan, koska se tulee vaan ilman aikojaan — muistoksi. Minä en päässyt puuhun en pitkään, vaan minun piti kirjoittaa Hannolta Kivisen Heikille sadan ruplan velkakirja, johon Hanno pani puumerkkinsä ja yksi talon rengeistä herätettiin toiseksi vieraaksimieheksi.
Kun se oli tehty, lähti Hanno minun kanssani kotiinsa hoipertelemaan.
»Tue minua, Sakeus, pidä minua kiinni! Minä en pysy pystyssä — se saakelin rommi», änkytti Hanno minulle mennessämme. Minä koin häntä tukea minkä voin, mutta yhtäkaikki kaaduimme välistä molemmin.
»Mistä se velkakirja tuli?» kysyin häneltä.
»Niin se velkakirja — kyllä se oikeasta tuli, oikeasta se tuli. Mutta älä puhu siitä kenellekään mitään — minulla ei ole nyt rahoja käsillä — sinä lauloit saakelin hyvästi — eikös ollut hyvä siellä olla? Avullinen mies tuo Kivisen isäntä — se lempparin rommi —», höpisi hän.
»Minä inhoon koko tuota taloa ja sen isäntää; ei ikänä se ole rehellinen mies», rohkenin muistuttaa.
»Kyllä hän rehellinen on ja hyvä mies, mutta sinä et ymmärrä, olet vielä kovin nuori», vakuutti Hanno.
Kun tulimme hänen kotikartanolleen, katselivat kauniin naisen kasvot akkunasta ulos ja minua hävetti, että ihmiset näkivät minut nyt Hannon seurassa. Nuot kasvot olivat Hannon vaimon, joka ei ollut siihen asti yhtään nukkunut, levottomana miehensä poissa-olosta.