Minun täytyi Hanno viedä huoneeseen asti, sillä ei hän sinne olisi omin voiminsa päässyt.
Kun odottava vaimo näki, missä tilassa hänen miehensä oli, vapisi hän niinkuin kahila virrassa. Olikohan tuolla sydämessä täristämässä jo entisiäkin elämän kokeita, tunteita ja havainnoita, vai olivatko ne vaan tämän hetken tuottamia? Sitä en voinut itselleni selittää, sillä Hannon ryyppäämisestä ei koskaan puhuttu.
»Voi, missä sinä, Hanno, olet ollut koko yön? ja tulet taas näin juovuksissa kotiin», sanoi vaimo surullisesti värisevällä äänellä.
»Älä nyt suutu minuun. En minä missään huonossa paikassa enkä seurassa ole ollut, olen ollut Kivisellä vieraana», selitti Hanno sammaltaen.
»En minä suutu, enkä vihasta tätä sano, mutta suuresta rakkaudesta sinua ja perhettämme kohtaan. Usko minua, rakas Hanno, Kivisen kanssa seurustelemisesi ei lopu hyvään», sanoi vaimo.
»Sinä puhut niinkuin sinä ymmärrät — mi-minä annan sinulle anteeksi — en minä ole sinulle paha», höpisi Hanno ja rötkähti puku päällä maata.
»Vaikken minä paljon ymmärräkään, niin ymmärrän kuitenkin rakastaa ja surra sinun kunniaasi ja perheemme perikatoa», sanoi vaimo katkonaisesti.
Hanno ei vastannut mitään, sillä hän rupesi oksentamaan ja minä lähdin pois.
Kenties olin minä ensimmäinen, joka rupesin täydellisesti käsittämään Hannon todellista perheellistä ja taloudellista tilaa, ja paljas ajatuskin, että ystäväni joutuisi perikatoon, kauhistutti minua.
»Mitenkä nyt asiat ovat?» kysyin Hannolta, ensikerran tuon tapauksen perästä tavattuani hänet.