»Hän on yhtä ymmärtämätön kuin sinäkin, ja nyt ei siitä asiasta enään mitään», sanoi Hanno puolituimasti. Minä olin pitänyt aivan varmana, että Hanno katuisi hartaasti, selvittyänsä, mielestäni niin tavatonta kohtausta, kuin Kivisellä käynti oli, mutta petyinpä siinä luulossani surkeasti.
Hanno kulki Kivisellä tästä eteenpäin kuten ennenkin; teki hevos- ja muita kauppoja ja herra tiesi mitä hän siellä tekikään. Hannon vaimon kauneus katosi sitä myöten eikä pitkää aikaa kulunut, kun hän oli yhtä surkastunut kuin syksyn kellastunut lehti.
Vuoden ajan kesti tuota menoa ja silloin oli Hanno — maaton mies! Kivisen Heikki oli hakenut häneltä velkansa ulos ja minunkin tekemäni velkakirja kävi vaan täydestä. Siinä kävivät ihmisten kuiskeet toteen.
Olisi luullut Hannon peräti kukistuvan ja hänen vaimonsa henkensä heittävän tuon kovan lankeemuksen tähden; mutta kumma kyllä, niin ei käynyt! Hanno oli yhtä iloinen, yhtä rehtevä ja ponteva kuin ennenkin, juuri kuin ei olisi mitään tapahtunut. Yhdessä asiassa oli hän vaan saanut toisen mielen kuin ennen: hän vihasi nyt Kivisen Heikkiä kiivaammin kuin ennen rakasti. »Se perhana, se roisto», sanoi hän usein, »kyllä minä vielä laitan semmoisen koston, että piisaa.» Niin, Hanno raukka oli nyt saanut silmänsä auki. Hän vannoi nyt usein, ettei hän enää koskaan ryyppää väkeviä juomia eikä pelaa korttia. Tuon voimasta se tuli, että Hannon vaimo voi pysyä lankeematta kokonaan epätoivon valtaan, että hän toivoi vielä.
Kuudes luku.
KIRKOLLISET JA USKONNOLLISET OLOT.
Siihen aikaan olivat ihmiset hyvin jumalisia, mutta kummallista jumalisuutta tuo oli. Kirkossa käytiin kuten ainakin, ja papit pauhasivat taivaan ilosta ja helvetin vaivasta niin kovalla äänen painolla, että se kuului loitos kirkon ulkopuolelle. Mutta vaikka pappi löi välisti nyrkkinsäkin saarnastuolin laitaan, eivätpä sentään kaikki sanankuulijat pysyneet valveilla. Noiden kovakorvaisten varalla kulki suntio koko saarnan ajan pitkin käytäviä, pitkä, toisesta päästä ristiin halaistu ruokosaikara kädessä. Kun hän havaitsi jonkun nukkuvan, seisahtui hän ja löi saikaransa pään käytävän lattiaan semmoisella jyräyksellä, että halottu latva räsähti kuin hevosräikkää olisi ympäri pyöräytetty; olisipa siitä jyräyksestä luullut kuolleenkin heräävän. Mutta elävien joukossa oli semmoisia, jotka eivät siitä onnahtaneetkaan, vetelivät vaan makeata unta kaikessa turvassa. Niitä täytyi suntion lyödä rämäyttää päähän, josta he joko säikähtyen heräsivät tai jäivät konnusillaan muka heräämättomiksi. Se menettelytapa antoikin aihetta usein monelle konnastelijalle moneen lystilliseen koukkuun. — »Synti se on, joka nukuttaa ihmisiä kirkossa», sanoivat tosivalppaat ja jumaliset ihmiset.
Minä olin siksi valpas, ettei saikaramies päässyt minua koskaan niskaan kopistamaan, mutta en tiedä, oliko minulle saarnasta enempää hyötyä kuin niillekään, joita ei suntio saanut ollenkaan hereillensä. Minulla, näet, meni aika niiden vehkeiden katsomiseen, joita suntio piti synnin unessa makaavien kanssa. Kun se loppui, hajaantuivat ajatukseni ympäri maailmaa ja tuskin kuulin kolmea sanaa koko saarnasta; kuuntelin sitä niinkuin jotakin messinkikelloa, mutt'en mitään ymmärtänyt. Ajattelin, että kyllä kai sekin on synti ja koetin koota ajatuksiani saarnaa kuulemaan, mutta ennenkun huomasinkaan, olin lukemassa kirkkomme akkunoissa olevia, lyijy-puitteisiin pantuja, pieniä akkuna-ruutuja tahi kattolautoja, ja tohdinpa taata, ettei kukaan tarkemmin tiennyt, kuinka monta ruutua taikka kattolautaa kirkossamme oli. Paras paikka koko saarnassa oli amen, sillä sen kuultuani olisin vaikka kärpäsen surinan kuullut; mieluinenpa se taisi olla synnin unta makaavillekin, koska he heti kohottivat päänsä, oikoivat käsiään ja haukottelivat niin suuresti, että varpunen olisi aivan helposti mahtunut lentämään heidän suuhunsa.
Kirkosta kotiin tullessa vanhemmat sanoivat lapsille tavallisesti: »Jeesus lähetti kirkon armoja.» Illemmalla kokoontuivat vanhat ämmät toisiensa tykö, jossa he sitten päin yhteen istuen niekuttelivat, päästäen samassa syviä ja pitkiä huokauksia ja lausuivat:
»Voipa kuitenkin! Kyllä kaiketi sielun paimen koetti taaskin sanoa ja neuvoa meitä, mutta ihminen on, Jumala paratkoon, niin kovakorvainen, ettei hän liikahda enempää kuin kivi. Voi, voi! Oikein hiki tippui nytkin pastorin päästä, kun hän koki tehdä työtä sielujemme puolesta. Raskas on työ, raskas edesvastauskin, mutta otammekos vaaria siitä? Emmepä, annamme synnin vaan pettää ja vietellä itseämme.» Näitä, ja monta muuta semmoista he lorisivat vanhassa totutussa ulkokultaisuudessansa, mutta elämän parannuksesta ja sisällisen ihmisen korjaamisesta ei ollut koskaan puhettakaan.