»Kuinkas leveä se sitten oli, kun se oli niin pitkä?» kysyi joku joukosta.
»Kahta kyynärää», vastasi pappi totisena.
»Kylläpä se oli kaitainen niin pitkäksi riiheksi», sanoi siihen joku.
»Olisi siihen leveyttäkin tullut, jos ei olisi rouva kylkeen töytännyt», sanoi pappi nauraa mutristellen.
Siihen aikaan olivat kaikki häät tanssi-häitä. Vaikka ne olisivat olleet kuinka köyhien, vaikkapa vaan renkien ja piikojen, niin tanssia niissä vaan piti. Tanssia ei saanut kukaan muut alottaa kuin pappi; hän se oli, joka kaikkialla morsiamen kanssa juhlallisesti pani alkuun tuon yleiseen suositun toimen.
Kerran kävi eräissä isoissa häissä niin, että pappi juopui eikä kyennytkään tanssia alottamaan. Koetettiin tehdä mitä vaan voitiin papin selvittämiseksi, mutta kaikki oli turhaa, hän makasi taidotonna isännän kammarissa vuoteessa. Koko hääväki oli kovin hätäyksissään, kun ei saatu tanssia alkuun, eikä yksikään uskaltanut sitä alkaa. Tosin oli Kivisen Heikki nyt niinkuin ennenkin puhemiehenä, mutta hän oli tanssia alottaissa tavallisesti toisena parina ja vasta papin jälkeen sai kunnian tanssia morsiamen kanssa; ei siis hänkään tohtinut papille tulevaa kunniata ryöstää.
Kun hätä oli pahimmallaan, eikä pappia saatu tointumaan, otti isäntä edesvastauksen päällensä.
»Alkakaa vaan tanssi, minä vastaan kaikesta!» huusi hän suureksi iloksi huolestuneelle hääväelle.
Heti sen kuultuansa panivat pelimannit sompansa liikkeelle ja Kivisen
Heikki lähti alottamaan tanssia papin sijassa.
Muitakaan tansseja ei saatu alkaa eikä pitää papin luvatta. Semmoisia kun hankittiin, piti asiamiehet lähettää pappilaan lupaa pyytämään. Hän kun antoi kirkollisen ja isällisen suostumuksensa, oli kaikki hyvin. Mutta jos jolloinkin pidettiin tanssien tapaisia, vaikkapa vaan »pökönhäitä» ilman papin luvatta, niin auta armias! Kyllä se kinkerikunta sai sitten kinkerillä semmoisen löylytyksen, ettei suinkaan toista kertaa tehnyt mieli yrittääkään. Silloin oli tavallisesti katekismuksen kuulustelemisessa selitettävänä huoneentaulun-kappale »Sanankuulijoille». Eikä silloin jäänyt suinkaan selittämättä kuinka vanhimmat, jotka hyvin hallitsevat, pitää kaksinkertaisessa kunniassa pidettämän, erinomattain ne, jotka sanassa ja opissa työtä tekevät ja kuinka tulee opettajille olla kuuliaiset ja seurata heitä; sillä he valvovat sieluja, niinkuin ne, joiden luku niistä tekemän pitää. Ennenkun tuo selitys oli vielä oikein lopussakaan, ei ollut yhtään kinkerimiestä, joka ei katsonut pitkin nokkaansa.