En tiedä kuinka lieneekin sattunut, mutta eräänä pääsiäismaanantai-iltana oli tanssit eräässä talossa, josta ei ollut pitkä matka pappilaan, ja tanssin lupaa ei oltukaan käyty papilta pyytämässä. Kun päästiin parhaaseen vauhtiin, nähtiin papin kiireisillä askelilla, sauva kädessä, astelevan tanssitaloa kohden. Mutta sekös näkö nosti kiireisen ja yleisen hädän. Pelimannit juoksivat, viulu kourassa, mistä kujasta pääsivät pakoon ja muu väki teki samoin.
Olipa joukossa joku, joka esitteli, että pitäisi pappia vastaan laittaa kolmimiehinen lähetystö, jonka tulisi pyytää, että tanssia saataisiin pitkittää; muutoin, jos pappi taloon asti pääsee, täytyy koko tanssin homma heittää sikseen.
Esitys hyväksyttiin ja lähetystö valittiin hätäpikaa. Minut valittiin johtajaksi ja puhujaksi. Se oli ensimmäinen luottamusvirkani.
Me lähdimme kiireen kynttä pappia vastaan, ja tunnustaa täytyy, että sydän löi kovasti. Kaukana me jo otimme lakit pois päästämme ja kävelimme pappia kohden, ehtimiseen kumarrellen.
Mutta emme olleet vielä päässeet häntä likellekään, ennen kun hän jo alkoi äyvästää:
»Kuka, kuka, mitä, kuka on rohjennut, kuka uskaltanut, kenenkä luvalla on tohdittu? Lurjukset, kanaljat — kyllä minä teidät opetan minun luvattani tansseja pitämään.»
Tuon nuhdesaarnan ajalla olimme ehtineet papin luo.
»Minä pyydän pastorin olemaan niin hyvän ja seisahtumaan, ja kuuntelemaan meitä!» sanoin minä, astuen samassa avopäin ja nöyränä hänen eteensä.
Pappi seisahtui.
»No, annas kuulla, mitä sinulla on sanomista», sanoi hän sitten.