»Me olemme erehtyneet, suuresti erehtyneet, jota pyydämme hartaasti herra pastorilta anteeksi! Täällä on ollut pyhillä paljon toisen pitäjään nuorta väkeä ja he ovat tanssit laittaneet. He eivät ole tienneet meidän pitäjään hyviä, kristillisiä tapoja ja sen vuoksi eivät he myös tienneet herra pastorilta tanssin lupaa käydä pyytämässä; me taas luulimme asian kulkeneen tavallista rataa ja olimme koko asiasta aivan suruttomina. Näin on erehdys syntynyt, ja pyydämme nöyrästi, ettei herra pastori panisi sitä kovin pahakseen. Ja koska tämä on tullut sulasta erehdyksestä, niin rohkenemme pyytää, että herra pastori antaisi alottamaamme tanssia pitkittää. Me olemme kyllä pitkän paaston kristillisesti viettäneet, mutta nyt olisi meillä sitä suurempi syy toivoa myönnytystä kohtuulliselle pyynnöllemme», selitin minä toimessani.
»Hoo! Sinäpä koko puhuja olet! Vai niin, vai toisen kylän pojat tanssit ovat laittaneetkin! Eipä se sitten ole kummakaan, jos niin on käynyt. Niinhän minä jo ajattelin, että todellako minun seurakunnassani löytyisi niin uppiniskaisia? No, koska asiat niin ovat, niin tanssikaa vaan niin kauvan kuin haluttaa, mutta tanssikaa kauniisti!» sanoi pappi leppyneenä ja lähti kotiin.
Tuskin ikänä ihminen palaa suuremmalla voittoriemulla taistelutanterelta kuin me palasimme papin tyköä. Meitä otettiin suositushuudoilla vastaan ja minua tietysti ylistettiin. Sitten koetimme oikein uskolla nauttia saatua tanssilupaamme.
Semmoinen oli kirkollinen sielunhoito, semmoinen papillinen elämän-esimerkki! Kun seurakunnan paimenella oli tuommoiset uskonnolliset käsitteet, oliko kumma, jos sanankuulijainkin uskonto muodostui saman mukaiseksi? Tuosta seurasikin aivan helposti se, että julkiset elämän paheet olivat aivan luvalliset ja oikeat, kunhan vaan käytiin kirkossa, ylistettiin pappia ja ehtimiseen kujerrettiin omaa syntisyyttään. Tuo sen aikainen totuttu ulkokultainen jumalisuus ja julki jumalattomuus olivatkin niin sekaantuneet toisiinsa, ettei niitä jokapäiväisessä elämässä voinut toisistaan erottaa muutoin kuin katsomalla, kutka enimmän pappia ylistivät ja valittivat hänen suuria vaivojansa, oivallista oppiansa ja kutka enimmän niekuttivat ja enimmän puhuivat taivaasta, helvetistä, ihmisen huonoudesta ja kovakorvaisuudesta. Jotka niin tekivät, he keksittiin kohta jumalisiksi. Muutoin ei ollut mikään vika, jos hartain ja jumalisin äiti lähti lastensa kanssa hakemaan tansseja pyhäiltoina eikä, jos hartain niekuttaja, vanha ämmä, tuli tanssipaikkaan, ja piti sen suurimpana onnenaan, kun sai jonkun kerran tanssia lopsottaa jonkun miehen kanssa. Eipä ollut sekään mikään harvinainen asia, että mielestään hyvin jumalinen ja muidenkin mielestä jumalinen isä istui juomapöydän ääressä parhaana miehenä raamattua kahlaamassa, jonka jälkeen usein kävi niin, että rupesi toisellaisia kysymyksiä ja vastauksia lentelemään pöydän yli, ja useinkin niillä oli oikein näkyväinen muoto, sillä nivuksia pölisi ilmassa yhtenä tuiskuna.
Jumaliset vanhemmat tyrkyttivät tuota jumalisuuden käsitettään jo aikaisin lapsiinsakin ja nämät imivät sen itseensä polvi polvelta. Joka ilta ja aamu piti panna kädet ristiin ja lukea määrätyt rukoukset, samoin syömään ruvetessa ja päästyä. Tuo ei suinkaan ollut mikään moitittava tapa, mutta kummallisinta oli se, kun lapset saivat sitten elää miten tahtoivat. Kuitenkaan ei sallittu varastamista, tappelua ja muuta semmoista lasten seassa, ei toki.
Aika rientää ja ajan kanssa kaikki muuttuu. Entinen pappi muutti pois ja toinen tuli sijaan. Siinä ei ollut mitään outoa, mutta outoa oli se, että Paavo Ruotsalaisen levittämä herännäisyys alkoi saada jalansijaa meidänkin paikkakunnallamme ja että vastatullut pappi oli sen opin kannattajia.
Heti ensitöiksensä otti hän suntiolta pois rytisaikaran ja pani sen kirkonnurkkaan pystyyn, jossa se on vielä tänäkin päivänä. Hän rupesi saarnaamaan aivan toisella tavalla kuin entinen pappi, ja kah kummaa! ihmiset eivät joutaneetkaan nyt nukkumaan, vaikkei heitä rytisaikaralla kopisteltu. »Heräjä sinä, joka makaat ja nouse ylös, niin Kristus sinua valaisee!» kajahteli silloin voimallisesti kirkossa ja pappi osasi puhua sydämeen.
Toiset kuuntelivat tuota outoa saarnaa suurella harmilla, kun heidän vanha, hyvä kristillisyytensä ja hartautensa tehtiin nyt aivan mitättömäksi ja kelpaamattomaksi, toiset taas kuuntelivat sitä niinkuin jotakin uutta ja outoa. Mutta olipa joukossa niitäkin, jotka ahmimalla nielivät joka sanan, sillä he olivat sydämissään tunteneet jonkun tyhjän ja hämärän paikan, jota eivät voineet itsellensä selittää, ja nyt he tunsivat löytävänsä sille täytettä ja valoa. Siinä syy, minkä vuoksi ei nyt joudettu nukkumaan, eikä akkunaruutuja ja kattolautoja lukemaan.
Kyllä sen arvaa, minkälainen meteli siitä nousi. Kirkosta mennessä jo riideltiin ja kiisteltiin uuden papin paremmuudesta tai huonommuudesta. Vanhat jumaliset kokivat parjata pappia sekä hänen puoltajiaan niin paljon kuin voivat.
Mutta ihmisiä alkoi ehtimiseen herätä ja järkiään he rupesivat karttamaan kaikkia, mikä synniltä näytti. Lasten kasvatuksesta ruvettiin pitämään huolta. Pyhäiltoina kokoonnuttiin nyt kuten ennenkin, mutta eri henkilöt kuin ennen muodostivat nuot pienet seurat. Niissä ei nyt enää niekuteltu eikä huokailtu, vaan niissä veisailtiin virsiä ja luettiin joko raamattua tahi jotain muuta hengellistä kirjaa, ja lasten piti istua siellä vanhempiensa kanssa.