»Antakaa hänen olla; mitäpä hän voipi noin vahvoille, aseilla varustetuille miehille, näettehän lapsen lapseksi, ja minä hänet kyllä pian saan asettumaan», sanoi Maija ja alkoi samassa tehdä merkkejä ja viittauksia, joista poika rauhottui, katsellen surumielisesti Maijaa silmiin ja väliin silmäillen outoja vieraita viha- ja uhkamielisesti. Rosvot heittivät nyt pojan rauhaan.
»Sinä viivytät vaan meitä! Sano pian missä rahasi ovat taikka! — — Vintturit eivät heitä työtään keskeneräiseksi», sanoi yksi heistä ja häristeli taas aseellaan Maijaa.
»Rahani ovat kellarissa täällä tuvan alla», sanoi Maija kylmäkiskoisesti.
»Mutta jos sinä valehtelet», sanoi yksi rosvo.
»Minä en valehtele», vakuutti Maija.
»Missä paikassa ne siellä ovat?»
»Perässä kellaria on lattiassa iso laakakivi, sen alla ovat rahavähäni», selitti Maija vakavasti.
»Kaksi miestä kellariin, yksi jääpi lattialle vartioimaan. Pianpa sitten nähdään oletko puhunut totta, ja jos huomaamme sinut valehtelijaksi, niin silloin — —» uhkaili yksi heistä.
»Eipä kivi nouse kahdelta mieheltä; onpa ollut työtä neljällekin sitä liikutellessa, vaikka vahvojakin ovat olleet», selitti Maija yhtä kylmäverisenä, kuin jos hän olisi ollut tavallisissa askareissansa.
Rosvopäällikkö katsoi Maijaa kiinteästi silmiin; tämä pysyi vakavana ja levollisena, hän ei vilpistellyt.