Tuli sitten tuo kamala vuosi 1867. Luonnollistahan on, että Juuseltakin meni kaikki, niinkuin kaikilta muiltakin. Kauhea hätä tuli nyt Juusenkin perheelle. Työtä ei saanut mistään, ei edes ruokansa edestäkään. Täytyi ruveta myömään mitä hengestä irti oli, että hiukankin olisi saanut suurusta oljen ja petäjän sekaan. Kauvan ei tämäkään keino riittänyt, sillä mitä nyt tämmöisenä aikana millään sai ja vilja oli sanomattoman kallista, jos jollakin oli sitä hiukan myödä. Köyhäinhoito kyllä koki tehdä kaikkensa, mitä suinkin voi, mutta eipä sekään tyhjin käsin voinut paljon mitään tehdä tuon yleisen kauhean hädän lieventämiseksi. Jonkun naulan selvää viljaa sai Juusekin sieltä silloin tällöin joukollensa, mutta mitäpä se oli näin paljolle. Perhe laihtui ja kuihtui ankaran näljän käsissä niin, ettei heissä ollut muuta kuin kelmeä, ryppyinen nahka luiden päällä ja henki niiden raoissa.

"Kun olisi kerran päässyt kesään, olisi toivoa elää, sillä ainahan maa kesällä karvanen on, ja seassa on paljon semmoista, jota suolan kanssa saattaisi syödä ja ne olisivat toki paljon parempia kuin mehuttomat oljet", kuultiin Juusen usein sanovan 1868 vuoden talvella.

Niin koetettiin elää kesää odotellen toivossa, niinkuin ainakin parempia ja lihavempia aikoja odottaessa.

Eräänä kertana meni Juuse taasenkin köyhäinhoidolta apua hakemaan. Paikkakunnalla oli köyhäinhuone laitettu hallituksen käskystä, niinkuin muuallekin.

"Ei, hyvä ihminen, meillä ole mitään antamista, mutta laita lapses köyhäinhuoneesen, niin ainahan he siellä jotakin ravintoa saavat. Koeta sinä itse vaimosi kanssa elätellä itseäsi, kuten parhaiten taidatte", sanoi köyhäin hoidon esimies.

Katkeralta tuntui tämä neuvo, vaan parempaa ei ollut saatavissa.

Kyynel silmissä veivät isä ja äiti kuusi lastansa köyhäinhuoneesen.
Ainoastaan nuorin, rintalapsi, jäi kotiin vanhempain hoteisiin.

Köyhäinhuoneen keittolaitoksessa jaettiin juuri heidän sinne päästyänsä velliä köyhäin hoitolaisille. Horjuvia haamuja työntäytyi keittiön ovelle semmoisessa tungoksessa, ettei kukaan ollut päästä ovelle. Vahvemmat työnsivät syrjälle vanhimmat, nuorimmat ja vaivaisimmat vellin tahtojat. Siitä syntyi semmoinen melu ja meteli, ettei toisen ääntä toisesta voinut eroittaa eikä kukaan voinut saada velliä kuppiinsa.

Juusellakin oli iso pahkakuppi kädessä ja, vahvin kun oli, työnsi hän kaikki muut syrjälle ja ojensi kuppinsa vellinjakajalle.

"Mitä, tuommoinen vankka mies tulee täältä ruokaa tahtomaan, kyllä täällä on työtä tositarpeessakin olevista", sanoi vellinjakaja.