Minulla oli edullinen torpanmaa, johon meni usiampia tynnyreitä touvon siementä. Muistaissani tuon kiertolaisukon ennustukset ja huomattuani tavattoman kolkon ja pitkän keväimen olevan, aloin miettiä kylvämistä niin pian kuin mahdollista. Kesäkuun puolivälissä sulasi pelto sen verran, että siitä rupesi saamaan multaa irti. Heti ryhdyttihin peltotöihin ja alettiin siementä kylvää. Mutta muut eivät niin tehneet; he sanoivat minun pakkaavan Jumalan edelle ja koettavan väkirynnäköllä Häneltä ryöstää. He kylvivät vasta juhannuksen aatto-päivinä ja juhannuksen jälkeenkin.
Neljänä juhannuksen edellisenä päivänä oli niin lämmin ilma, että oli siihen sulata. Ei miesmuistiin oltu niin lämpimiä ilmoja nähty. Maa rehahti kasvamaan niinkuin taikavoimalla. Niin lämpymään maahan kylvetty touko touhahti oraalle parissa kolmessa vuorokaudessa. Mutta siinäpä ne kesän lämpymät sitten olivatkin. Ei niitynaikanakaan tarjennut ulkona aterioida, ellei pannut päällysnuttua ylleen. Kuitenkaan ei varsinaista hallaa tullut, vaikka se oli joka aika tarjolla. Kuitenkin kasvoivat nuot myöhään lämpymään maahan tehdyt touvot rehevänä ja mustanpuhuvana viileässä ilmassa. Sitä vastaan meidän touvot kasvoivat matalampana ja kellastnneemman näköisinä. Usein sain kuulla hienoa ivaa ja pilkkaa Jumalaan turvaamattomuudestani. Samassa osoitettiin minulle meidän ja heidän toukojen välisistä suhteista.
"'Alku työn kaunistaa, vaan lopussa kiitos seisoo'. Ei sitä vielä tiedä, kuka meistä lopulta voittaa", sanoin minä.
"Mutta saattaisihan syksystä olla myöhäseenkin lämmintä", inttelivät he.
"Entä jos ei olisikaan, kuinkas sitten kävisi? Ei pidä koskaan ihmeitä odottaa, sillä ei nyt enään ole ihmetten aika", puolustelin periaatteitani.
Semmoiset jaahinat päättyivät tavallisesti siihen, että he lähtivät pois, ilvehymy huulillansa!
Elokuun loppupäivinä, eräänä perjantaina kääntyi tuuli pohjoiseen ja alkoi luita-vihlovan kylmästi tuulla viuhtoa. Kun kellään ei ollut elon leikkaaminen mielessäkään, aloin minä kerätä väkeä pellolleni; hyvä olikin väen saanti, koskei kukaan nyt heitä tarvinnut; erittäinkin vaimoväki oli halukas tulemaan. Tuota pikaa oli pellolla puoliväliin toistakymmentä henkeä. Mutta tästäkös hommastani minut keksittiin aika epäuskoiseksi, Jumalaan luottamattomaksi ihmiseksi, kun aina vaan Jumalalta väkirynnäköllä pakkauupi ryöstämään. Semmoista kummastusta herätti se kylässä, että joukottain tuli ihmisiä aidan taa katsomaan tuota hullutusta. Siellä he keskenänsä keskustelivat ja välistä kuului iso naurun rähätys joukosta; kai joku oli arvannut sanoa jonkun erinomaisen hyvän ja asiallisen sanan. Joku rohkeampi ja nokkelampi tuli pellollekin leikkaamisestamme ivaa tekemään.
"Etteköhän luulleet vuodentuloksenne laareihinne mahtuvan, jos olisitte antaneet laihonne täys'aikaiseksi kasvaa, koska rupesitte niitä kaalina hakkaamaan?" sanoi eräs semmoinen pellolle tulija, suu pilkallisen-voittoisessa hymyssä.
"Ei meidän laiho ole enään niinkään kaalta, sillä minä tein kylvöni paljon aikaisemmin kuin te. Näettehän, että enin osa laihoa on verissään ja osaksi on jo valmiita päitäkin. Jos seassa on vielä valmistumattomiakin päitä, tulee niistäkin itävät jyvät. Eikä sitä vielä tiedä, kenen laarit tulevat täyteen ja kenen jäävät vaille", koin puolustella itseäni ja työtäni.
"Niin, vain paljon ne olisivat vielä paranneet ja kasvaneet; sirppihallaa tulee, se on vissi se", sanoi mies vähän masentuneena ja lähti pois.