Kun Liisu sai tämän tapauksen tietoonsa, pyörtyi hän, eikä häntä oltu saada ensinkään henkiin. Tämän jälkeen kääntyi hän ankaraan tautiin.
Väki hämmästyi tapahtumasta niin, ettei ensi alussa tiennyt mitä haavoittuneelle olisi tehtävä.
"Ei suinkaan tuota tuohon käy jättäminen", sanoi viimein joku, "tottapa tässä johonkin toimiin on ryhdyttävä."
"Viekää hänet Kuppari-Liisan mökkiin, hoitakoon hän häntä ja maksakoon kunta vaivat, minä en perusta hänestä viittä lootua", sanoi Könölän isäntä.
Mutta huolimatta isännän päätöksistä, kantoi väki Eetun huoneeseen, puhdistivat hänet verestä ja sitoivat hänen haavansa. Sitten hänet vietiin Kuppari-Liisan mökkiin. Ei Eetu ollut vieläkään tullut tuntoihinsa, mutta henki hänessä oli.
Kauan taisteli Eetu elämän ja kuoleman välillä. Viisi kuukautta makasi hän Kuppari-Liisan mökissä, kunnes nuoret elämään pyrkivät voimat viimein saivat voiton ja Eetu jäi kun jäikin elämään.
Kun Eetu oli täysiin voimiinsa parantunut, läksi hän särkynein sydämin
Amerikkaan.
* * * * *
Sängyssä makasi heikko sairas, jota vaivoin voi tuntea Könölän Liisuksi. Vuoteen vieressä seisoi kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka näyttivät sangen surullisilta. Ne olivat Liisun äiti ja isä.
"Voi minun tuskiani", vaikeroitsi sairas.