"Kyllä sinä, lapseni, paranet vielä, kun tottelet lääkärin määräyksiä ja nautit lääkkeesi", sanoi isä.
"Voi rakas isä! En minä parane enään koskaan, sen tunnen selvästi. Kuolema onkin minulle tervetullut vieras, sillä kauheaksi käyvät nämät tuskat", sanoi sairas heikolla, väräjävällä äänellä. Sitten hän vaipui uneen.
"Voi isä! Miksi te löitte niin kovin Eetua? Olitte tehdä vähällä miesmurhan", sanoi sairas, kun taasen oli havahtunut.
"Häntäkö sinä aina vaan muistelet? Heittäisit hänet jo mielestäsi, olisihan sinulla tarjona Kirppolan Tanelikin", sanoi isä.
"Älkää puhuko minulle mitään siitä Tanelistanne, sillä häntä en ole voinut koskaan kärsiä. Sydän se on, joka valitsee, ja Eetua en voi olla muistelematta niin kauan kuin henki rinnassani pysyy. Ja kauan se ei tunnu pysyvänkään", puheli sairas heikosti ja taasen vaipui hän horroksiin.
Isä ja äiti katselivat surkumielellä sairasta, heikkoa lastansa, ainoaa elämänsä toivoa. Kun he näkivät tuskan hien valuvan sairaan kasvoja pitkin, tulivat kyyneleet heidänkin silmistään. Ahkeraan kuivasi äiti pehmeällä liinalla sairaan kasvoista valuvaa hikeä.
Tovin päästä aukasi sairas silmänsä. Niissä oli nyt erinomaisen kirkas kiilto ja ilme. Hän katseli ympäri huonetta, ikäänkuin etsien jotakin. Vihdoin huomattuaan isänsä sanoi hän: "Voi isä! te olette särkenyt kaksi ihmissydäntä".
Sen sanottuaan hän oikasihe suoraksi ja kuolon kamppaus alkoi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut virkkaa vielä jotakin, mutta kieli ei enää tehnyt sanoja. Kauan ei viipynytkään, ennenkuin Liisu jätti tämän maailman.
Kauan istuivat vanhemmat murtuneina ainoan tyttärensä kuolinvuoteen ääressä. Kumpikaan ei puhunut mitään, vaan runsaita kyyneliä vuodattaen miettivät molemmat entisiä aikoja ja taas nykyistä tilaa. Isännän silmien eteen aukesivat elävinä kuvina entiset tekonsa ja ne polttivat ja raastivat hänen sydäntänsä. Selvästi hän nyt tunsi minkä rikoksen oli tehnyt erottaessaan Liisun Eetusta. Tulevaisuuskin oli selvänä hänen edessään. Hänellä ei ollut yhtään perillistä, eikä edes sellaisia sukulaisiakaan, joiden olisi suonut tulevan perimään hänen jälkeensä jäävän omaisuuden.
"Mitä varten me nyt enään elämmekään?" virkahti emäntä vihdoin.