Tämä herätti isännän syvällisistä mietteistä täydelliseen tajuntaan.
"Mitäpä varten kylläkin!" sanoi hän nousten ylös.
Tämän kohtalon iskun jälkeen ei isäntä sitten tehnytkään mitään, eikä välittänyt mistään. Hän eli synkkänä omissa mietteissään ja haki yksinäisyyttä. Ennen niin toimelias mies ei nyt puhunut ei pukahtanut mitään. Kun joku häntä yritti puhuttelemaan, niin hän vastasi: on tai ei ja lähti tiehensä välttääkseen enempää kyselyä. Muutamassa kuukaudessa oli tuon keski-ikäisen miehen tukka tullut aivan lumivalkeaksi.
Vihdoin hän, emäntänsä kanssa yhteisesti neuvoteltuaan, päätti lähettää kirjeen Eetu Arvolle Amerikkaan. Siinä kirjeessä pyydettiin Eetua tulemaan heille vanhan päivän seuraksi, jonka palkkioksi hän saisi mitä heiltä jälelle jäisi.
Eetu tulikin ja tuli suoraan Könölään. Kyynelsilmin halailivat Liisu-vainajan vanhemmat häntä pyytäen hartaasti anteeksi väärää menettelyänsä. Tuo ennen niin katkerasti vihattu mies oli nyt Könölän isännän mielestä rakkain ja paras ihminen maailmassa.
Synkkämielinen oli Eetukin, sillä raskaana taakkana painoi Liisun ajaton kuolema sydäntä. Hän otti kuitenkin isännän huolelliset velvollisuudet kantaakseen ja ryhtyi innokkaasti tekemään työtä.
Tämä alkoi mennä menoaan. Parin vuoden päästä nai Eetu mieleisensä piikatytön ja sitte kun he saivat perillisiä, alkoi hänenkin elämänsä valostua. Noista lapsista sai vanha isäntäkin useinkin lohdutusta murtuneelle sydämellensä.
Kahdeksas kuva.
Kurjuutta.
Edessämme on kyläkunnan vihoviimeinen rakennus.