Se on neliseinäinen pikkuinen mökki, jonka oven kohdalla edes ei ole minkäämlaista suojaa. Tuuli riepottelee kynnyksen edessä likaisia ryysyrepaleita, jotka siihen on kelpaamattomina viskattu. Mökki on kallellaan ja seinät pullistelevat ulos- ja sisäänpäin. Olkikattoa ovat ajanhammas ja tuuli yksistäneuvoin kuluttaneet ja ryöppyyttäneet, niin että useasta paikasta pistää paljaat ruoteet esiin. Tuosta kattopahasesta piipottaa kuin rikkinäisen hampaan tynkä kallellaan oleva savupiipun jäännös, joka jo on monikertaan lohkeillut ja murtunut.
Mutta pilkistäkäämme sisään. Siellä on neljä repaleista, vilun ja nälän kanssa taistelevaa lasta ja valju, kärsivän näköinen äiti, jonka käsivarsilla lepää viides kuihtunut lapsi.
"Voi, voi, äiti, minun on niin vilu ja nälkä", sanoi eräs lattialla olevista lapsista tungetellen äitinsä turviin.
"Niinpä taitaa, lapsikullat, olla, mutta äiti ei voi auttaa, äidillä ei ole yhtään leipää. Kun olisi isä tullut kotiin, ehkä hän toisi leipää. Kun tulisi ilta, että pääsisitte pahnaanne maata, niin olisi lämpimämpi", koki äiti neuvotonna sanoa.
"Onko isä taasenkin juopottelemassa?" kysyi yht'äkkiä äidiltä vanhin lapsista.
"Hyi, kuka niin rumasti isästä puhuu! Eihän isä juopottele, lääkettä hän vaan välistä ottaa, kun on kipeä", oikasi äiti, koettaen peitellä isän pahinta virhettä.
"Mutta miksikäs isä on välistä niin kovin paha ja lyö teitä?" jatkoi poika.
"Hän on tavasta kärsimätön, kun ei ole terve, mutta muuten meillä on hyvä ja rakastava isä."
Tuskin oli vaimo saanut nuo sanansa lausutuksi, kun mökin ovi temmattiin auki ja kookas, repaleinen mies astui sisään.
"Holijaa! onko Julia täällä mitään syötävätä? En ole kahteen vuorokauteen pannut suuhuni leivänmuruakaan ja nälkä karmii niin, että suolet menevät poikki", sanoi mies.