Yhdeksäs kuva.
Sairas.
Talo, jonka eteen nyt pysähdymme, näyttää joltakin siistin käsityöläisen asunnolta. Pienet ovat huoneet, navetta, aitta ja lato, mutta ne kaikki hyvässä kunnossa ja järjestyksessä. Ei ole roskan kipenettä kartanolla ja luuta ja lapio seisovat juhlallisesti rinnakkain navetan ovipielessä. Tiet on pyryn jälkeen luotu ja laastu erikseen joka huoneeseen.
Asuinrakennuskin on pieni, vaan miellyttävä. Porstuan edessä on soma kuisti; seinät ovat punaiset, vaan nurkat ja akkunalaudat ovat maalatut valkeiksi.
Huoneen sisässä on kaikki siistiä ja lämmintä. Puhtaan valkoisella lattialla ei ole roskan hippua. Nurkassa on pieni, siisti, valkoiseksi kalkittu keittotakka. Astiat sen viereisellä hyllyllä ovat puhtaiksi pestyinä hyvässä järjestyksessä, samoinkuin kaikki muutkin huoneessa olevat esineet.
Tuvassa ei näy olevan yhtään ihmistä, mutta tuvasta mentävässä pienoisessa kamarissa on koolla kolme henkilöä. Sängyssä makaa nuori sievännäköinen tyttö sairaana ja isä ja äiti istuvat huolestuneen näköisinä sairaan vuoteen vieressä. Pöydällä vuoteen edessä on lääkepulloja ja lusikka.
"Nyt on sinun, lapseni, jo aika ottaa lääkettä", sanoi äiti, katsoen kelloa.
"Ne ovat niin pahoja."
"Milloin ne lääkkeet hyvänmakuisia ovat, mutta täytyyhän niitä ottaa kun lääkäri on määrännyt", sanoi äiti.
Isä nostaa sairaan istumaan ja niinkuin linnunpoika kokee sairas avata suunsa, kun äiti antaa lääkettä.