"Entäs mitä lääkkeisiin meni?"
"Toiset kymmenen markkaa."
"Voi, voi, rakas isä ja äiti, kuinka paljon vaivaa te minusta näette! Minä tiedän, ettei teillä ole suinkaan liikoja varoja uhrataksenne minulle niin paljon. Kyllä kait te uhraavaisuudessanne vielä kiellätte itseltänne jokapäiväisen ravinnonkin", sanoi sairas säälitellen.
"Älä, rakas lapsi, semmoisia puhu", sanoi isä. "Rikkaita tosiaankaan emme ole, mutta emmepä perin köyhiäkään. Möimme molemmat pässimme ja niiden hinnallahan saimme maksetuksi lääkärin ja lääkkeet. Jokapäiväistä ravintoakin meillä, Jumalan kiitos, on enemmän kuin jollakulla muulla. Meillä on vielä runsaasti perunoita ja suolaisia silakoita. Kun äiti keittää kuoriperunoita, kelpaapa niitä silakan ja leivän kanssa pistellä ja juoda hyvää sahtia päälle; silloin ei nälkä nakkele. Kun vielä Sunteri kohta poikii, niin silloinhan meillä tulee oikeat juhla-ajat. Ja muutenkin, olemmehan velvolliset lapsemme eteen uhraamaan kaikkemme", puheli isä.
Sairas väsyi tuosta pitkästä keskustelusta. Hetken vaiti oltuaan hän hiljaa kysyi: "Onko Oskari kertaakaan käynyt sairauteni aikana täällä?"
"On toki, monet kerrat, mutta kun olet ollut niin heikko, ei hän ole hennonnut tulla sinua häiritsemään", sanottiin hänelle.
Sairas oli taas vaipunut uneen, ja kun hän siitä havahti, kohtasikin hänen katseensa Oskarin edessään.
Hieno puna nousi tytön kasvoille ja hän ojensi laihan kätensä Oskarille. Oskari otti sen omaansa ja painoi hellän suudelman sairaan kuihtuneelle kädelle.
"Oskari!" kuiskasi sairas hiljaa ja painoi silmänsä kiini.
Tuo Oskari oli vankan talon poika, ja kylän muhkeimpia, kauneimpia ja siivoimpia nuorukaisia. Hän oli kihloissa Annun kanssa ja heidän piti juuri mennä naimisiin, kun Annu kaatui tautivuoteelle. Siksi hän oli talossa niin suotuisa vieras.