Monta sydämen tuskaa ja pelkoa oli Annun sairaus Oskarille tuonut. Hän ei voinut yökausiin nukkua, kun pelkäsi rakastettunsa kuolevan, ja maailma iloineen ja hyörinöineen tuntui niin autiolta ja tyhjältä.
Kuinka iloiseksi Oskari nyt tulikaan, kun sai toivoa, että hänen rakastettunsa paranee! Ja turhaan hän ei toivonutkaan, sillä parin vuorokauden perästä alkoi sairas tahtoa ruokaa ja rupesi vähitellen voimistumaan. Muutamien viikkojen päästä hän oli aivan terve.
Kymmenes kuva.
Hento sielu.
Talo oli puhdas ja siisti ulkoa ja sisältä. Viisihenkinen perhe asusti huoneissa. Niistä oli kaksi vanhanpuoleista ihmistä, jotka hellävaroin hoitelivat kolmivuotiasta poikaa. Poika oli ketterä, vilkasluontoinen ja miellyttävän näköinen. Hänellä oli kellertävän valkoinen tukka ja pulleat punakat posket. Lapsi näytti pitävän paljon vanhuksista ja vanhukset lapsesta.
Tuvastamentävässä kamarissa makasi vuoteella nuori nainen puku päällä. Tämä osoitti, ettei potilas ollut pitempää aikaa sairastanut, vaan että sairaus oli enkä tilapäinen. Vuoteen laidalla istui kookas ja hyvännäköinen mies, muutellen ehtimiseen kylmiä kääreitä sairaan pään ympärille. Mies oli puhtaissa työmiehen vaatteissa ja vasemmalla lanteella riippuvasta tupesta, jossa oli puukko, passari ja timperikynä, huomasi että hän oli kirvesmies.
Iltapuhde oli ja kynttilä valaisi huonetta.
"Voi kuinka paljon sinä, Vilho, saat nähdä minusta vaivaa", sanoi vaimo.
"Sinusta, armaani, ei koskaan nähdä liian paljon vaivaa. Se vähäinen apu, mitä olen sinulle joskus antanut, on aivan vähäpätöinen sinun hyvyyteesi ja jalouteesi verraten", sanoi mies.
"Alituisestihan minulla on yhtä ja toista vammaa joista ei tiedä mistä ne kaikki tulevat", sanoi vaimo.