Kaikista kovimmin se kuitenkin koski isäntään. Koko päivän makasi hän suullaan vuoteessa, eikä ottanut suuhunsa kuivaa ei märkää. Kolme yötä makasi hän samassa huoneessa missä vainajakin oli, sillä emäntää ei oltu viety pois kamaristaan. Kova ruumiinhaju oli jo viimeiseltä huoneessa, mutta isäntä ei siitä huolinut. Vasta sittenkuin ruumiskirstu saatiin valmiiksi ja emännän ruumis laskettiin siihen, täytyi isännän erota rakkaasta vainajastaan.
Viikkokauteen ei isäntä syönyt Jumalansuurusta. Ainoastaan silloin tällöin siemasi hän kylmää, raitista vettä sydämensä palon sammutteeksi. Sitä sydämen tuskaa ei voi kertoa, mitä isäntä kärsi. Hänen sydäntänsä poltti niin ankarasti, että hän luuli nääntyvänsä. Hän ei älynnyt eikä ymmärtänyt muuta kuin että rakas elämänkumppaninsa oli hänet jättänyt, ja tuo tieto ja tunto kalvoi häntä kauheasti.
Isäntä laihtui tuon viikon ajalla niin, ettei hänellä ollut kuin nahka luiden päällä, eikä häntä olisi voinut enään tuntea samaksi mieheksikään. Kun ruumis laihtui semmoista kyytiä, kasvoi parta sitä huimemmin ja viikon päästä oli hän karvainen kuin ukonkoira.
Ihmisiä rupesi huolestuttamaan tuo isännän tila. He pelkäsivät, että hän kadottaa järkensä tai menehtyy tuohon ankaraan suruunsa. Joukonmiehissä tulivat he isännän luokse ja alkoivat puhutella häntä.
"Kuolleesta ei ole elävän kumppaniksi. Pitäisihän teidän, järkevänä ihmisenä, ymmärtää, että ette te voi kaikella surullanne kuollutta eläväksi tehdä. Se on luonnon laki, jota ei yksikään ihminen voi toiseksi muuttaa. Te ette voi kestää tuommoista surua, sillä luonto vaatii leponsa ja ravintonsa. Olkaa mies ja ruvetkaa järjellisesti tilaanne ajattelemaan! Ruvetkaa ottamaan ruokaa; ellette muuta voi, niin ruvetkaa vähitellen juomaan edes maitoa, että vahvistuisitte", puhelivat kylänmiehet.
Isäntä ei vastannut miesten puheeseen mitään, nousi vaan vuoteenlaidalle istumaan ja huokasi raskaasti. Siinä hän istui kolkkona kuin aave ja katsoa tuijotti lattiaan. Joku isännistä kävi hakemassa maitoa ja kehoitti häntä juomaan. Ikäänkuin vaistomaisesti koki hän seurata kehoitusta ja joi melkein tuopillisen lämmintä maitoa. Sitten hän kallistui vuoteelle ja sanoi huoaten: "voi minun sydäntäni."
Mutta kylänmiehetpä eivät heittäneetkään tuota rakkaudentyötään siihen yhteen ainoaan kertaan, vaan yksi heistä oli aina isännän luona lohduttelemassa häntä ja valvomassa, että hän otti määräajoilla vähitellen ruokaa.
Tällä tavoin vahvistui isäntä vähitellen ja jäi ihmisten avulla eloon perheensä tueksi.
Kolmastoista kuva.
Rakastuneet.