He olivat nuoria ihmisiä kumpikin. Tyttö oli kauneimpia neitosia mitä olla voi. Hän oli verevä, täyteläinen, keskikokoinen impi ja tukka oli hänellä kullankeltainen ja paksu, joka oli sykertynyt kauniisiin kutreihin. Hän käyttäytyi hyvin säädyllisesti, pukeutui aina hyvin, ja tervehtiessään osasi vähän syrjäkierosti itseään retkauttaa, niinkuin hienojen naisten tapa on. Kun kuunteli hänen kielevää puhettaan, tuntui tyttö järkevältä. Hän oli iloinen kuin leivonen, kohteli seurassa kaikkia ihmisiä hyvin ja osasi pitää iloa vireillä; tuntuipa välistä hänen sisään tullessaan kuin olisi lämmin, herttainen päiväpaiste sisään valahtanut.
Poika oli pitkä, solakka, kaunisrakenteinen nuorukainen. Hän oli yhtä suosittu sekä vanhojen että nuorten parissa, sillä hänellä ei ollut mitään rivoja tapoja, hän ei polttanut tupakkaa eikä nauttinut väkeviä. Hän kunnioitti ja rakasti vanhempiaan ja koki käyttäytyä niin, ettei missään tapauksessa saattaisi heille surua.
Tuon tytön isä oli rakennusmestari paraikaa tehtävällä Pohjanmaan rautatiellä ja oli äskettäin muuttanut paikkakunnalle. Poika taas oli juuri urkurikoulusta päässyt ja saanut koulusta loistavat todistukset, joten edellytettiin että hän piankin saa paikan.
Ulkosalla he ensikerran tapasivat toisensa ja siinä oli muitakin ihmisiä. Emma tavallisella helkeydellään hääläsi ja liehtasi ihmisten kanssa, mutta näytti siltä kuin hän ja poika olisivat ujostelleet toisiaan, sillä ainoastaan kylmän, mykän tervehdyksen sai poika osakseen ja kylmän näköisenä erkani hän joukosta pois.
Mutta Nikke oli kaikesta tästä näennäisestä kylmyydestä huolimatta rakastunut tyttöön korviaan myöten. Tätä rakkauttaan piti hän aivan toivottomana, sillä hänestä tuntui siltä, kuin olisi pitänyt tavoitella tähteä taivaalta, niin paljon itseään ylevämpänä hän tyttöä piti.
Nikke, vaikka hänkin iloinen luonteeltaan, tuli nyt niin alakuloiseksi, että kaikkein huomio kääntyi häneen. Hän ei saanut yökausiin unta, kääntelehti vaan levotonna kyljeltä toiselle, ajatellen yhä vain Emmaa. Tavasta nousi hän yösydännä ylös vuoteeltaan, puki nopeasti päällensä ja lähti ulos kävellä huuhkimaan kesäyössä, saadakseen virkistystä tuskaiselle, polttavalle sydämelleen. Päivillä koetti hän kulkea asioillaan niin, että saisi aina nähdäkseen Emman, jota hän sitten toivotonna ullankanteelta katseli. Mutta kun hän Emmaa lähitienoille sattui, näyttivät he kumpikin säpsähtävän ja vetääntyivät kylmännäköisinä kohta loitommalle toisistaan.
Tämmöisessä näennäisessä kylmyydessä kului aika, eikä kumpikaan tiennyt, mitä toisensa sydämessä liikkui.
"Miksi sinä, poikani, olet niin synkkämielinen?" kysyi kerran isä
Nikeltä. "Et puhu et pukahda, vaikka ennen olet ollut niin avosydäminen?
Ethän näy syövänkään paljon mitään ja öitäsikään et aina makaa
vuoteellasi, vaan kulkea huupottelet yksinäsi."
"Voi, rakas isä! Pitäneekö minun nytkin olla teille yhtä avosydäminen kuin ennenkin? Tiedättekö, sydämessäni on semmoinen tuska ja palo, että ellei sitä saa sammumaan, niin ei minun käy hyvin. En tosiaan voi tätä kestää", sanoi Nikke.
Isä säpsähti.