"Enkö saisi tehdä seuraa?" kysyi tyttö.
"Kernaasti, kun vaan mahtunet tulemaan."
"Mahtunet", matki tyttö. "Sinun kanssasi mahtuu tulemaan kuka hyvänsä, kun vaan kelvannee", sanoi tyttö ujostelematta.
"No, mikset sitten ennen ole tullut?"
"Minunko se sitten aluksi on tehtävä? Sinunhan se olisi ollut."
He lähtivät nyt liikkeelle, tyttö pojan käsikoukussa riippuen ja ohjasivat askeleensa suurten vainioiden läpi juoksevan luonnonojan varrelle. Sen rannalla he istuivat suurelle mättäälle, jonka luonto oli rakentanut ikäänkuin turvepenkiksi. Tiheä lepikko ympäröi heidät joka puolelta niin, että he olivat kuin puutarhamajassa. Vesirikas puro lorisi heidän vieressään ja peippo lauloi säveliään isossa lepässä heidän päänsä päällä. Koko luonto uhkui eloa, lempeä ja Luojan, suurimman rakkauden alkulähteen hyvyyttä.
"Miksi sinä olet näyttänyt ikäänkuin pelkäävän minua? Jos olen sattunut sinua lähestymään, olet aina säpsähtäen siirtynyt luotani kauemmas", sanoi poika.
"En ole uskaltanut", vastasi tyttö. "Olen pitänyt sinua niin paljon muita etevämpänä, etten ole rohjennut silmiänikään sinuun nostaa. Vaan kuitenkin olet sinä ollut aina elämäni toiveiden päämääränä."
"Sittenhän meillä onkin molemmilla, sinulla ja minulla, ollut samallainen usko toisistamme. Mutta jos nyt rohkasisin itseni ja kysyisin sinulta, tahtoisitko tulla minulle elämänkumppaniksi, jakamaan kaikki ilot ja surut kanssani, mitä silloin vastaisit?"
"Hyvä Jumala! Onko tämä kaikki nyt totta, vai näenkö unta? Jos niin kävisi, olisi silloin elämäni suurin toivo täytetty", sanoi tyttö painaen päänsä pojan rintaa vasten ja pillahtaen itkemään.