"Jo nyt menee liian pitkälle. Suurempaa kunnioitusta tulisi toki vanhemmilleen osoittaa", sanoi tuo tuleva vävypoika.
"Vieläkö sinäkin! Kyllä sinäkin tarvitsisit saada kelpo opetuksen", tiuskasi Emma polkien jalkaa.
Niken veri kuohahti. Hänen teki mielensä sanoa vastensuuta mitä hän tuommoisesta komennosta piti, mutta ei hän hennonnut vanhempien tähden antaa semmoista vastausta kuin mielensä teki. Hiljaisesti sanoi hän vaan: "onpa se vähän liian aikaista". Sitten hän istui tuolille, mutta sangen alakuloinen hän oli. Vanhemmat kokivat hyvittää ja elvyttää poikaa, mutta kylmänä ja jurona hän vaan pysyi.
Pois lähtiessään jätteli hän vanhukset hyvästi, mutta ei Emmaa.
"Etkö aio minulle hyvästiä sanoa?" kysyi Emma.
"Kyllähän minä sinut aina ennätän", sanoi poika ja meni.
Entisen tulisen rakkauden sijaan laskeusi nyt pojan sydämeen kylmä, inhoittava tunne Emmaa kohtaan. Hän ei olisi kärsinyt häntä enään silmissäänkään nähdä ja hän rupesi välttämään Emman kohtaamista niin paljon kuin voi. Hän ei käynyt enään milloinkaan Emman vanhempien luona ja nämä olivat hyvin pahoillaan siitä.
Kului pitemmän aikaa, etteivät he olleet kohdanneet toisiaan. Mutta eräänä kertana toimitti Emma niin, että hän äkkiarvaamatta sai kohdata sulhasensa.
"Miksi et ole enään käynyt meillä ja miksi olet ruvennut karttelemaan minua?" sanoi Emma tervehdittyään.
"Mitä minulla siellä tehtäisiin?" vastasi Nikke.