"Mitä morsiamen kodissa sulhasella tehtäisiin ja mitä sulhanen morsiamellaan tekisi? Minusta tuntuu tuommoinen kysymys vähän oudolta", sanoi Emma.
"Ei minulla enään ole morsianta", sanoi poika jurosti.
Emma vaaleni.
"Miksikä sinä, ystäväiseni, tuolla tavalla puhut, mikä sinun mielesi on nyt muuttanut?" sanoi Emma ja hänen äänensä värisi.
"Olen huomannut kauniin kuoren alla pahan madon. Et kunnioita vanhempiasikaan vähän vähääkään, annat vaan heille hävyttömiä sanoja ja vanhin kuitenkin on aina vanhin. Semmoinen ihminen ei tule koskaan onnelliseksi. Paitsi sitä luulet jo saaneesi minuun nähden täydellisen isäntävallan ja voivasi sanoa minulle mitä tahansa. Ei, Emma. Meidän välimme on nyt ainiaksi lopussa ja tätä päätöstäni ei mikään voima maailmassa voi toiseksi muuttaa", sanoi Nikke jäykästi.
Emma puhalsi kauhean itkun ja kasvojaan peittäen lähti hän pois.
Poika katsoi kauan hänen jälkeensä. Hän tunsi sydämessään säälintunteita Emmaa kohtaan, mutta samassa myöskin sanomatonta inhoa. "Miksikä hänen piti ollakin noin mustasieluisen? Saan olla kiitollinen, kun tulin hänet tuntemaan ajoissa, etten joutunut kauniin käärmeen lumouksen alaiseksi", tuumi poika itsekseen.
Niken isä oli mielessään kaiken aikaa tuntenut tyytymättömyyttä poikansa suhteesta Emmaan, sillä hän oli saanut kurkistaa tytön sielunakkunoista sisälle. Hän ei olisi suonut poikansa joutuvan ajalliseen kadotukseen.
"Joko sinä nyt olet voittanut tuon niin tulisesti rakastetun tyttösi suosion?" kysyi isä, kun Nikke tuli tältä matkaltaan kotiin.
"Monin kerroin olen sen voittanut, mutta myöskin sen jo menettänyt", sanoi Nikke.