"Kyllä olemme. Rikkaita emme hakeneet, vaikka olisihan niitäkin tainnut tarjolla olla. Minä nain palvelustyttöni, joka on hyvin kelpo ihminen ja oli useampia vuosia ollut luonani palveluksessa. Veljeni taas nai laivansa perämiehen tyttären. Periaatteemme oli semmoinen, että miehen tulee vaimonsa elättää ja hoitaa, eikä pyrkiä rehentelemään vaimonsa omaisuudella", selitti hän.
"Mitäs te nyt aiotte eteenne ottaa?" utelin.
"Minä olen jo elämäni uran valinnut. Tämä konepaja on minun. Itse olen tämän rakennuttanut, itse hoidan tätä ja pidän kaikkea silmällä, ja nyt jo huomaan, että se kannattaa hyvin. Toivon, ettei minulta tässä tule puuttumaan leipää eikä työtä", arveli hän.
Vaikka olenkin tuntenut noiden veljeksien toimeliaisuuden ja kuullutkin paljon siitä, hämmästyin kuitenkin hyväsestään tämän kuultuani.
"Ja niin vähästä te alotitte", virkoin hänelle.
"Vähästä kylläkin", hän vastasi, "mutta äyristähän satakin alkaa. Pääasia oli vaan se, että me halusimme tehdä työtä ja osasimme säästää, siinä oli koko meidän onnemme perustus."
"Tehkää nyt hyvin ja lähtekää katsomaan minun kotianikin", esitteli hän sitten.
Minä myönnyin.
Hänen kotiinsa tultuamme esitteli hän minut vaimolleen vanhana ystävänään. Vaimo oli kaunis ja kaikinpuolin miellyttävän näköinen. Koti oli sangen hyvällä aistilla järjestetty, jopa niin, ettei missään paikassa silmä keksinyt semmoista kohtaa, jonka olisi suonut toisin olevan. Täydellinen puhtaus vallitsi kaikkialla. Kaksi keltatukkaista lasta oli talossa, toinen niistä vielä kehdossa, mutta toinen jo vesselöitsi lattialla.
Minua ei päästetty talosta pois koko sinä aikana minkä viivyin kaupungissa ja minua hoidettiin niinkuin parasta ystävää tai niinkuin olisin ollut heidän paras hyväntekijänsä.