Riikka ei vastannut mitään, hän vaan itkeä nyyhkytti ja miehet lähtivät vihdoin kamarista pois.
Riikka otti nyt toisen kurssin itselleen, saavuttaaksensa tarkoitusperänsä. Hän ei tehnyt päiväkausiin pienintäkään taloudellista asiaa. Päivät päästänsä piti hän kamarinsa lukittuna eikä päästänyt ketään sisälle. Tavasta kävi hän salaa syömässä ja kun sattui olemaan tilaisuutta, kantoi hän ruokaa kamariinsa. Mitä hän siellä ollessansa teki ja toimi, sitä ei tietty. Illalla maatapanoaikana täytyi hänen kuitenkin avata Sakulle ovi. He viettivät siellä niin tyyntä ja hiljaista elämää, ettei kamarista kuulunut hiiren hiiskausta. Saku oli hiljainen mies ja muutenkaan häntä ei haluttanut mitään puhua keskinäisistä väleistään, ettei hänenkään kauttaan saatu tietää, mitä he keskenänsä olivat tuumailleet.
Tämmöistä menoa koti useampia viikkoja, sillä tällä äkäisyydellään luuli Riikka vihdoinkin tarkoituksensa saavuttavansa ja saavansa eron veljesten värillä toimeen.
Kuitenkaan ei kukaan piitannut Riikan mussottamisesta mitään, annettiin vaan hänen olla ja elää niinkuin hänen halutti; väki eli ja oli hyvässä sovinnossa niinkuin ei koko Riikkaa oikkuineen olisi ollut olemassakaan.
Riikka oli toivonut tällä tempullaan ainakin sen voittavansa, että häntä kaikin tavoin koetettaisiin lepyttää ja pyydellä taasenkin elämään tavallista elämäänsä ja tekemään talon töitä. Mutta kun hän huomasi, ettei hänestä välitetty tuon enempää, sapetti se häntä niin, ettei hän ollut voida päivästä toiseen päästä. Tukala oli pitemmältä tämmöistä sietämätöntä elämää viettää ja toisekseen oli hänen häpeä peräytyä ja ruveta olostamaan muiden ihmisten seurassa. Mutta vaikka hän olisi kuinkakin koettanut ähkiä, puhkia ja taistella pahan sisunsa kanssa, täytyi hänen kuitenkin vihdoin taipua. Hän rupesi pitämään avainta kamarinsa ovessa ja alkoi olla muiden ihmisten parissa ja tehdä asiaa, mutta paksu sielu oli hänellä vielä nytkin. Syömään hän tuli kyllä aina muiden kanssa, mutta ei puhunut kenellekään yhtään sanaa, ei sittenkään, vaikka joku häneltä jotain kysyikin.
Tämmöistä menoa kesti nytkin useampia viikkoja, mutta ei tämäkään elämäntapa tuntunut Riikasta mieluiselta. Häntä vaivasi ja pakoitti katkematta se tunto ja tieto, ettei hän ole niinkuin muut ihmiset ja että tähän elämän tukaluuteen hän itse on syypää. Hän tunsi tunnossaan, kuinka muut ihmiset häntä katsoivat ylen hänen oikkujensa takia. Niin, hän kyllä tiesi ja tunsi tunnossaan, että hän oli väärässä ja että olisi tehtävä parannus ja ruvettava elämään parempaa, uutta elämää, mutta paha sisu ei antanut perään.
Muu väki ei nytkään piitannut Riikan puhumattomuudesta yhtään mitään. He puhelivat ja toimittelivat keskenään kaikessa sovinnossa ja ystävyydessä kaikenlaisista taloudellisista asioista ja töistä, eivätkä näyttäneet kaipaavan Riikkaa ensinkään; tuskin loivat silmiäänkään häneen, kun hän mököttäen kulki sivuitse.
Eräänä kertana tuli suutari taloon.
"Minkälaiset kenkävarat Riikalla on; tulisitko sinä toimeen yhdellä parilla, kun ei tahdo nahka riittää, että kaikille tehtäisiin kaksi paria?" kysyi Aappi sävyisästi.
"On minulla kaksi paria hyviä eheitä kenkiä, kyllä minä tulen yhdelläkin parilla toimeen", vastasi Riikka.