»Mitähän äiti sanoo, kun minä menen näin komeana kotiin», arveli tyttö.
Ilta alkoi hämärtää, ja Mari lähti kotiinsa nukkeineen.
* * * * *
Pikku Marista oli nukke niin mieluinen, että se piti olla aina hänen näkyvissään.
Aika oli niin kulunut, että oli jo talvi. Usein nousi Mari yölläkin katsomaan nukkeansa. Kuutamoiltoina hän pistäysi ulos nukkeansa ihailemaan, kun huoneessa ei nähnyt. Avojaloin hän käväisi siellä, eikä hän välittänyt kylmästä, lumesta eikä purevasta pakkasesta niin mitään.
Kun hän oli saanut nukkensa katselluksi, kapaisi hän huoneeseen ja kääriintyi peittoihinsa maata.
Kerran hän meni taasenkin ulos nukkeansa katsomaan. Silloin hän huomasi, että lähimmässä talossa on valkea irti. Yösydän oli, ja kaikki nukkuivat sikeintä untansa.
Mari ei pitkin aprikoinut. Hän viskasi nukkensa hangelle ja alkoi avojaloin juosta vilistää taloa kohden. Hän pääsi tupaan, sillä ovet olivat auki. Siellä hän rupesi huutamaan niin paljon kuin jaksoi: »Valkea on irti, herätkää, herätkää!»
Talon väki kavahti ylös ja hädin tuskin he puolialastomina pelastuivat ovien ja akkunain kautta hirveästä kuolemasta. Valkea oli jo niin suuressa vauhdissa, että porstuassakin liekit leimahtelivat. Sen kautta syöksyi pikku Mari ulos, mutta hän sai valkean vaatteisiinsa. Pelastunut, talon aikainen poika huomasi vaaran. Hän sieppasi tytön syliinsä ja vyörytteli häntä lumihangessa. Sitten hän kantoi lapsen kotiinsa.
Vaikka tytön vaatteitten palo olikin saatu niin pian sammumaan, paloi kuitenkin hänen lanteensa pahanpäiväisesti.